tiistai 17. lokakuuta 2017

Kefelew Zelleke: Etiopian ilo

Kefelew Zelleke oli etiopialaissyntyinen teologian tohtori, joka toimi evankelisen kirkon pappina Saksassa. Jo lapsena Etiopiassa hän oli tutustunut ikivanhan ortodoksisen kirkon rikkaaseen uskonelämään. Kun hän Saksassa tutustui asialliseen ja vähän tunteita osoittavaan evankeliseen kirkkoon, syntyi ajatus kääntää Etiopian ortodoksisen kirkon rukouksia saksaksi.

Tässä kirjassa noita rukouksia onkin paljon ja monesta eri aihepiiristä. Rukouksia on koottu seuraavista lähteistä: kansanrukoukset, Etiopian ortodoksisen kirkon liturgiat, Etiopian ortodoksisen kirkon suuri paastohartauksien kirja, "Qine"-nimellä tunnettu hengellinen runous ja Etiopian ortodoksisen kirkon suuri rukouskirja.

Rukoukset on jaettu seuraavien otsikoiden alle: Jumala on toisenlainen, Jumala on Luoja, Jumala on kuollut puolestamme, Jumalan kärsimys, Jeesus tuli ihmiseksi toisia varten, Kuolema, missä on sinun pistimesi?, Terve, Maria!, Herran päivä ja Pyyntörukouksia.

Heti alusta alkaen huomioni kiinnitti se, miten paljon rukouksissa on Jumalan suuruuden ja majesteettisuuden, hänen luomistyönsä ja Jeesuksen ristinkuoleman ylistystä. Siis ylistystä! Vaikka etiopialaiset ovat kärsineet paljon, Etiopian kristityt osaavat ylistää Jumalaa (ainakin ortodoksit). Rukouksista välittyy vaikeuksienkin keskellä kiitollisuus kaikista Jumalan lahjoista, hänen hyvyydestään, huolenpidostaan ja pelastuksesta.

Seuraavassa rukouksessa (josta lainaan vain osan) on esimerkki Jumalan suuruuden ylistyksestä. Siitä, kuten monesta muustakin rukouksesta, tulee mieleen Raamatun psalmit.

"Pyhät enkelisi pelkäävät sinua.
Kaikki luodut vapisevat sinun edessäsi
ja samalla ylistävät sinua.
Sinun kasvosi sulattavat vuoret,
sinun nimesi halkaisee syvyydet.
Sinä olet levittänyt taivaat käsilläsi kuin teltan.
Sinä tuhoat vihollisen sotajoukot.
Paholainen on kaatunut, käärme on tuhottu,
mutta sinuun uskovat puhdistuvat
ja vahvistuvat.

Elämä syntyy ja toivo kasvaa sinussa.
Evankeliumia julistetaan sinun nimessäsi.
Sinä olet voittanut kuoleman
ja antanut ihmisille ikuisen elämän."

Myös ristillä kärsivä Jeesus kuvataan samanaikaisesti voittajana:

"Heikko puu kantoi Jeesusta,
joka kannattelee taivasta ja maata.
Pieni hauta tarjosi asunnon sille,
jonka edessä taivas ja maa seisovat kunnioittaen. 

Jeesus pitää maailman ääret kädessään
ja maailman meret kämmenellään..."

Ja toisessa rukouksessa (joka on kirkon liturgiasta, kuten edellinenkin):

"Meri pelästyi, vesivirrat pakenivat,
kun ne näkivät, että Jumalaa lyötiin poskelle.
Aurinko pimeni, kuu tuli verenpunaiseksi,
ja tähtien valo kalpeni.
Kuolema pelkäsi, paholainen kaatui maahan,
tuonela ja sen asukkaat
menivät vapisten vastaan
voittoisaa Herraa
kunnioittaakseen häntä."

Etiopialaisuus taas näkyy rukouksissa vainottujen, vangittujen ja pakolaisten puolesta. Myös rukoillaan hyvää satoa ja kiitetään siitä, että Jumala antaa sadekauden ja kuivan kauden ajallaan. Sittenkin, vaikka maa on vuosien varrella kärsinyt sekä liioista sateista että liiasta kuivuudesta ja sen aiheuttamasta nälänhädästä.

"Herran päivänä kaikki muuttuu uudeksi. 
Sinä päivänä ei ole auringon, kuun,
tähtien tai kynttilöiden valoa,
ei kuivaa kautta eikä sadekautta.

Sinä päivänä ei ole suuria eikä pieniä,
ei musta-, puna- tai valkoihoisia,
on vain yhdenlaisia ihmisiä."

Useimpiin rukouksiin voi luterilainenkin täydestä sydämestään yhtyä. Häpeäkseni en tiedä paljoa ortodoksisen kirkon opista, mutta ainakin tämän kirjan perusteella näyttäisi, että esimerkiksi aikuisena kastettavan(kin) odotetaan uudestisyntyvän kasteessa. Sen käsityksen ainakin sain kahdesta rukouksesta.

Maria on tietenkin heille tärkeämpi kuin meille luterilaisille, vaikka totta kai mekin kunnioitamme häntä ja sitä, että hän sai olla Vapahtajamme äiti. Terve, Maria! -otsikon alla onkin näitä Mariaan liittyviä rukouksia. Otteita yhdestä tällaisesta rukouksesta:

"... Neitsyt Maria, sinä et syytä ketään.
Lohduta minua sanallasi,
sillä sydämeni on surullinen...

... Neitsyt Maria, sinä olet
aina valmis armahtamaan,
kun sydäntäni polttaa surun tuli...

... Neitsyt Maria, pelasta minut pahasta,
joka on kuin villi leijona.
Sinä olet sydämeni lohdutus,
sinä olet ystävällinen ja uskollinen."

Kirjassa on myös jonkin verran tietoa Etiopiasta, sen kristityistä ja erityisesti tietysti ortodokseista. Minua tuo maa on kiinnostanut siitä asti, kun minulla oli nuorena etiopialainen kristitty ystävä, joka oli tullut Suomeen opiskelemaan. Yhteyden häneen olen vain kadottanut jo kauan sitten... Myös Afrikka yleisesti kiinnostaa minua, samoin kehitysmaat - ja myös tämä ortodoksisuus. En tosin suunnittele ortodoksiksi kääntymistä, mutta olisihan toki mielenkiintoista tietää enemmän heidänkin uskostaan.

Ilokseni kirjassa on myös etiopialaissyntyisen taiteilija Abel Gebren värikästä ja eksoottista kuvitusta, josta saa esimakua muun muassa kirjan kansikuvasta. Kuvien aiheina ovat esimerkiksi Jeesus ristillä, uskovien ehtoollisen vietto ja pääsy taivaaseen "punaista mattoa pitkin". Pettymyksekseni vain monissa kuvissa ihmiset ovat valkoihoisia... mutta lieneekö kyseinen taiteilijakin elänyt Euroopassa, kun oli vain etiopialaissyntyinen? Kyllä joissain kuvissa henkilöillä on onneksi edes vähän tummempi iho - mutta ei aivan musta kuitenkaan...

Kirja oli hieno lukuelämys. Se vain pitäisi lukea ajan ja ajatuksen kanssa, yksi rukous kerrallaan. Jos sen lukee kertaistumalta läpi (kuten minä nyt tein), ei siitä saa niin paljoa irti. Rukouksethan on tarkoitettu rukoiltaviksi...

Kirja päättyy Kristityn Etiopian lauluun, joka on syntynyt 1500-luvulla, kun kristittyjä vainottiin. Alkukielellä laulu on loppusoinnullinen.

"Pakenen luoksesi, Maria,
ja laulan halleluja
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,
Jumalan viisauden nimessä.

Kanna kotimaamme Etiopian 
kärsimykset ja kyyneleet!" 

                    **************

Suomen Lähetysseura 1999, 128 sivua
Suomennos ja johdantojen toimitus: Maija Priess
Kuvitus ja ulkoasu: Abel Gebre

maanantai 16. lokakuuta 2017

Heli Karhumäki: Pistelevä villapaita - Ristillisiä murretarinoota

Edellinen lukemani kirja paini teologisesti niin raskaassa sarjassa, että tällaisella tavallisella tallaajalla tuli melkein pää kipeäksi, niin ansiokas teos kuin se muuten olikin. Siksi tuntui helpottavalta palata takaisin "maan pinnalle" näiden Heli Karhumäen eteläpohjalaisten murretarinoiden kautta. Ne jos mitkä olivat hyvin maanläheisiä ja kansantajuisia.

Kun olen itsekin eteläpohjalainen, en kylläkään osaa arvioida, miten vaikeaa näiden kirjoitusten lukeminen on muiden murrealuiden edustajille. Mutta Karhumäki kyllä muistaakseni toteaa kirjan alussa, että on jättänyt vaikeimmat sanat pois, ettei lukeminen olisi ulkopuolisillekaan aivan mahdotonta.

Hän myös huomauttaa, että murteella kirjoittamisessa on omat haasteensa, joten tämänkään kirjan murre ei ole täydellistä. Lisäksi joka pitäjässä eteläpohjalaistakin murretta puhutaan vähän eri tavalla.

Mutta se kielestä. Itse tarinat ovat ilahduttavan lämminhenkisiä ja armollisia; ne ovat kuin lämmin villapaita ja villasukat syksyn viimojen vilustuttamalle (sellaiset, jotka eivät pistele!). Kirjoituksissaan Karhumäki tarkastelee omaansa ja  lähimmäisten elämäntarinoita ymmärryksellä ja suurella sydämellä. Myös huumori pilkahtaa esiin tavan takaa. Niin, onhan murteellisessa tekstissä jo itsessäänkin tiettyä huumorin pilkettä.

Karhumäen "ristilliset murretarinat" eivät ole pelkästään tarinoita, vaan niissä on aina mukana kristillinen sanoma. Armo tulee alas pienen ja epäonnistuneen ihmisen tasolle asti.

Mieltäni lämmitti suuresti heti ensimmäinen tarina, juuri tuo "Pistelevä villapaita", josta kirja on saanut nimensäkin. Siinä Karhumäki kuvaa niin osuvasti omaa äitisuhdettaan, jota syyllisyys sävytti. Äiti oli jo kuollut, mutta aina vain Karhumäelle tuli paha olo eräästä äidin antamasta villapaidasta, josta hän ei ollut nuorena eikä kai myöhemminkään pitänyt, mutta oli kuitenkin velvollisuudentuntoisesti kuljettanut sitä mukanaan muutosta toiseen vuosikausien ajan.

"Mä kerroon Tarjalle, että mulle tuloo tästä pairasta aina kauhia olo, kun molin siitä niin kiittämätöön äirille. Ja sitäkin mä suren, kun musta ei tullu sellaasta käsityöihimistä, kun äiti olis toivonu, ja mä olin muutenkin itsekäs ja kamala, ja kerrankin mä nauroon äirille, kun se tykkäs elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen kreivi, ja sitäkin mä karun, kun en voinu muuttaa mun äitini lapsuutta paremmaksi enkä parantaa äitiä, kun se sairastuu." 

Tuo lainaamani pätkä on melkein tarkalleen kuvaus omastakin äitisuhteestani, joten kyllä samaistuin heti vahvasti! Eteläpohjalaisen käsityöihmisen tyttärenä ja muutenkin...

Tuolla Tarja-ystävällä oli lopulta oma yllättävä ratkaisunsa tähän Helin ongelmaan, jota hän aluksi aivan silmät pystyssä kuunteli. En kerro enempää, mutta tarina oli mielenkiintoinen!

Näin kirja saa siivet alleen, ja niin ihmissuhteita kuin jumalasuhdettakin tarinoissa pohditaan. Karhumäki kirjoittaa muiden muassa "Lutherista ja räjähtävästä roomalaaskirjeestä"; hölmöstä puheentunnistusohjelmasta eli robotista, joka ei saanut selvää selvästä suomesta, kun asiakas soitti puhelinpalveluun; pienen pyhäkoululaisen ideoimasta murheenpoistopurkista; "hankalasta samarialaasesta"; epäonnistuneesta ystävänpäiväkortista sekä pastorin ja nuoren Krishna-munkin tapaamisesta.

Körttipuvun pitämisestä Karhumäki kertoo mielenkiintoisesti: miten se sai alkunsa, mikä sen merkitys oli alun perin ja miten se ajan mittaan muuttui "uskon mitaksi", pakoksi ja vaatimukseksi, kunnes sotien jälkeen sen käyttäminen alkoi vähentyä. Nykyään jotkut körttiläiset hankkivat körttipuvun ihan omasta halustaan, kuten Karhumäkikin on tehnyt. Heille siihen ei enää liity sitä pakkoa ja vaatimusta.

Eräässä tarinassa Karhumäki kritisoi oivallisesti sitä, kun joidenkin ihmisten mielestä lapsia ei saisi kasvattaa kristillisesti, vaan heidän pitäisi saada "itse muodostaa maailmankuvansa". Tässä ote tuosta kirjoituksesta:

"Ei kuulkaa taitaas olla maharollista eres teorias salata oma usko lapsiltansa. Häät, kasteet, hautajaaset ja muut kirkolliset perhejuhulat pitääs toimittaa lapsilta salaa ja lähettää ne siksi aikaa johonkin uskonnottomaan lastenhoitoon. Vanhemmat narrais ollehensa vaikka kylypyläs. Juhulis otettuja valokuvia katteltaas sitte salaa.
  Kotona pitääs poistaa kirjahyllyistä Raamatut ja kristilliset kirjat, ja jos sellaanen jotenkin osuus lapsen kätehen, se pitääs nypätä pois, että ne on kuule aikuusten asioota. Rukooleminen ja rariojumalanpalvelusten kuunteleminen pitääs hoitaa lapsilta pimennos, vaikka vaatehuonees tai saunas. Joulun vietosta karsitaas kaikki ristilliset elementit, niin kun joulukirkko, seimikoristeet ja Jeesus-lapsesta kertovat joululaulut. Jos lapsi näkis johonaki seimen, sille sanotaas, että se tenava on vastasyntyny Väinämöönen."

Loppuun vielä ote luvusta "Kiertolaasen risti":

Jokkut kyllä oli ennen sitä kirkkoiltaa sitä mieltä, että ei me täälä Pohojammaalla mitään evankelistaa tarvitte, kyllähän täälä on ilosanoma kuultu jo monikertoohin. Ja totta se onkin. Kyllä jokaanen julistaja tietää, miten paljon täälä on rukooltu ja miten paljon on tarvittu Jumalaa. Mutta mä ajattelen, että sitä evankeliumin valakiaa ei sytytellä koskaan liikaa, koska me tarvittemma niitä nuotiopaikkoja, johona lämmitellä. Meirän kastettujenkin syrän niin heleposti kohomettuu tämän elämän kylymis viimoos."

Hienosti sanottu! Myös tämä kirja on sellainen nuotio, jonka äärellä elämän viimojen kohmettaman lukijan on hyvä lämmitellä. Suosittelen!

Kirjapaja 2012, 127 sivua

Matti Väisänen: Pelastuksesta osalliseksi - Mitä Raamattu ja Tunnustuskirjat opettavat pääsystä Kristuksen yhteyteen

"Piispa TT Matti Väisänen on tutkinut viimeisen 25 vuoden aikana Pyhää kastetta niin Raamatussa kuin kirkossakin. Tutkimisen tuloksena on syntynyt 2000 sivua kastekirjallisuutta. Nyt on kädessäsi Väisäsen kasteteologinen yhteenveto, hänen testamenttinsa. Se on erinomainen kiteytys", kertoo tämän kirjan takakannessa toinen teologian tohtori, Anssi Simojoki.

Kun tausta on tämä, lukija voi odottaa varsin laajaa ja syvällistä asiantuntemusta tutkittavasta aiheesta eli kasteesta. Sitä tämä kirja myös pitää sisällään.

Kirjassa on kaksi osaa: pelastusteologinen ja dogmihistoriallinen. Kuten kirjan alaotsikostakin käy ilmi, asioita tutkitaan Raamatun ja Tunnustuskirjojen valossa. Ensimmäisessä osassa käydään läpi uudestisyntyminen, kaste ja usko sekä niiden suhde toisiinsa. Toisessa osassa käydään läpi luterilaisten kirkkojen kasteteologian vääristymiä ja niiden historiallista taustaa.

Väisänen puuttuu kirjassaan varsinkin siihen yleiseen vääristymään, että olisi kaksi eri pelastuksen tapaa: lapsi uudestisyntyisi kyllä kasteessa, mutta aikuinen voisi uudestisyntyä pelkän sanan kautta jo ennen kastetta. Kuitenkin Raamattu opettaa, että pelastukseen tarvitaan molemmat: sekä usko että kaste. Ei ole olemassa kastamatonta kristittyä. Sanansa kautta Jumala voi "siittää" ihmisessä pelastusta kaipaavan uskon ennen kastetta, mutta varsinainen pelastava Jumalan Pojan usko, syntien anteeksiantamus, Pyhä Henki ja muut pelastuksen lahjat saadaan kasteessa, jossa ihminen uudestisyntyy.

Toki Väisänen myöntää kuten muistaakseni Lutherkin, että jos joku on sanan herättämällä tunnolla ja haluaisi saada kasteen, mutta ei syystä tai toisesta sitä saa ja ehtii kuolla, Jumala voi kyllä olla tällaiselle ihmiselle armollinen. (Itselleni tulee mieleen ryöväri ristillä.) Mutta Raamattu velvoittaa meidät kuitenkin elämään sen mukaan, että kaikki kansat on opetuslapseutettava "kastamalla ja opettamalla". Kaste on välttämätön pelastukseen.

Tuossa pelastusteologisessa osassa Väisänen avaa monia asioita alkukielen kautta. On esimerkiksi tärkeää ottaa huomioon kreikan verbimuodot, koska niillä on ratkaiseva vaikutus siihen, mitä tekstissä todella sanotaan.

Dogmihistoriallinen osa oli itselleni mielenkiintoinen, koska siellä oli paljon minulle uutta tietoa kirkkohistoriasta ja eri teologien opetuksista. Luterilaisen kasteteologian vääristymät saivat alkunsa myöhäisestä Melanchthonista, joka lähti tekemään kompromissia reformoidun opetuksen kanssa. Tämän jälkeen kirjassa kerrotaan puhdasoppisuuden ajan teologien opetuksista, pietismistä ja sen tulosta Suomeen sekä uuspietismistä eli ns. viidesläisestä liikkeestä Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Olen lukenut jo sen verran muita kastekirjoja, että lopulta itselleni oli antoisinta tutustua tähän historialliseen taustaan, josta en ennestään tiennyt juuri mitään.

Kasteteologian vääristyminä Väisänen esittelee seuraavat: että jo kastettu mutta uskosta luopunut voisi vielä uudestisyntyä; että uudestisyntyminen voisi tapahtua monta kertaa ihmisen elämän aikana; ettei kasteessa tapahdu uudestisyntymistä; kasteen sijoittaminen "toissijaisten perustavien" oppien joukkoon - ja jo edellä mainittu kahden pelastuksen tavan oppi.

Kirjan loppupuolella Väisänen esittelee suomalaisen kasteteologian jalokivenä F. G. Hedbergin kirjan Pyhän kasteen puolustus, josta olen kirjoittanutkin tässä blogissa; se oli peräti kaikkein ensimmäinen kirja-arvioni täällä. Hyvä kirja se olikin!

Aivan lopussa on vielä liitteenä Väisäsen ystävän "Eevan" tarina (kerrottu peitenimellä), joka oli aivan valtava osoitus siitä, miten sielunhoidollinen vaikutus kasteella voi olla armoa vuosikymmenet epäilleelle!! Se oli ihana loppuhuipennus tälle kirjalle.

Tiedän, että teologit ovat väitelleet tästä kirjasta, mutta minä en ole teologi eikä minulla ole edellytyksiä osallistua kovin teologiseen väittelyyn. Sen sijaan olen joskus opiskellut vähän viestintää ja työskennellyt jonkin aikaa toimittajana, ja siltä pohjalta pyrkimykseni oli nyt kirjoittaa vain objektiivinen esittely tästä kirjasta.

Sen voin kuitenkin sanoa, että Väisäsen kirja oli todella asiantunteva, perusteellinen ja syvällinen esitys kasteesta. En suosittelisi näin teologista kirjaa ihan aloittelijalle, mutta jos luterilainen kasteopetus on sinulle ennestään tuttua ja kaipaat ns. "vahvaa ruokaa", niin tässä sitä tulee!

P. S. Viisaamman kirjoittajan (Petri Hiltusen) ajatuksia Väisäsen kirjasta löytyy täältä: http://www.luterilainen.net/matti-vaisasen-uusimman-kirjan-esittely/.

Julkaisija: Suomen evankelisluterilainen Lähetyshiippakunta
Kustantaja: SLEY-Media 2017, 241 sivua

tiistai 3. lokakuuta 2017

Raili Alahautala: Kuninkaankartanon poika

Tämä historiallinen romaani vie meidät 1500-luvun Ruotsi-Suomeen, jossa roomalaiskatolinen usko on voimissaan, mutta uskonpuhdistuksen sanomaa kantautuu jo tännekin asti. Kirjan päähenkilö Herra Niilo valmistuu papiksi Uppsalasta ja hänet lähetetään työhön Saloisten seurakuntaan, jossa ei ole hetkeen ollut pappia ollenkaan. Työmaata siis riittää vihkiä vihkimättä jääneitä pareja ja kastaa heidän kastamattomia lapsiaan.

Kauas Ruotsin puolelle jää Niilon suuri rakkaus Annie, jota hänen isänsä ei ole suostunut antamaan hänen vaimokseen. Onhan Niilo pappina sitoutunut selibaattiin, mutta herra Dilherrnillä on muitakin syitä olla antamatta Annieta Niilolle. Niilo ja Annie kaipaavat toisiaan, ja Niilo jatkaa kosiokirjeitten lähettämistä Annien isälle. Mutta kuinka käy nuoren rakkauden?

Jo Ruotsin puolella Niilo on kuullut Lutherin opetuksista ja oppinut luottamaan syntien anteeksiantamukseen Jeesuksen veren kautta, ilman pyhimyksiä ja aneita. Hän tahtoo myös saarnata kansalle sen omalla kielellä, vaikka kirkko määrää saarnaamaan vain latinaksi. Toisaalta hänessä on kuitenkin luonnollisesti vielä aimo annos katolisuutta tässä vaiheessa.

Vasta kirjaa lukiessani tuli mieleeni, etten ole koskaan tullut ajatelleeksi, millaista Suomessa on ollut katolisena aikana, entä miten uskonpuhdistus ja luterilaisuus tuli Suomeen. Olisi kiinnostavaa lukea siitä aiheesta ihan faktakirjallisuuttakin. Miten kaikki todella tapahtui täällä Suomessa?

Lukiessani mietin, lieneekö kirjoittaja historian opettaja tai vastaava, kun osasi niin hyvin ja yksityiskohtaisesti kuvata tuon ajan elämää. Mutta yllätyksekseni hän onkin netistä löytämieni tietojen mukaan toiminut maatilan emäntänä. Hänen on täytynyt tehdä paljon taustatutkimusta voidakseen kirjoittaa tällaisen kirjan! Toki sitä en voi tietää, mikä kaikki kirjassa on historiallista faktaa ja mikä kirjoittajan mielikuvitusta; onhan kysymyksessä romaani. Lisäksi kun itse en ole historian tuntija, en pysty arvioimaan ajankuvan paikkansapitävyyttä, mutta ainakin tällaiseen tietämättömään lukijaan kaikki meni täydestä.

Kirjassa jotkut asiat jäävät tavallaan kesken, mutta netistä huomasin senkin, että Alahautala on kirjoittanut myöhemmin Herra Niilosta vielä kaksi romaania: Herra Niilo (2002) ja Saloisten pappi (2015). Ne on kustantanut Päivä Oy. Kirjojen ilmestymisen välillä on ollut monta vuotta aikaa; varmasti tällaisia romaaneja ei voikaan kirjoittaa nopeasti, koska tarvitaan taustatietoakin eikä vain mielikuvitusta.

Värikästä elämää kirjassa on: siellä seikkailee muiden muassa kerjäläisiä, merirosvoja ja eräs noita. Kansa puolestaan palvoo vielä omia vanhojakin jumaliaan. Toisaalta pappia pidetään melkein "Jumalasta seuraavana". On meluisia krouveja ja satamia, juodaan olutta ja simaa. Niilon veli Olavi puolestaan on paennut maailmaa turkulaiseen luostariin. Nämä kaikki ja paljon muuta tarjoavat nautinnollisen lukuelämyksen historiallisen romaanin ystäville.

Loppuun ote kirjasta:

"Kirkkovuoden suurimpaan juhlaan Pyhän pääsiäisen messuun valmistauduttiin huolella. Silloin papit kantoivat Pyhän Raamatun juhlakulkueessa Upsalan tuomiokirkkoon Kristuksen pyhän ruumiin alttarille ja he nuoret oppilaat saivat jokainen vuorollaan lukea siitä kappaleen pääsiäisen tapahtumista. Se oli suuri juhlahetki, sillä sellaista tapahtui vain kerran vuodessa, Niilo muisteli.
  Vaikka Niilo oli pappi, hän ei koskaan ollut aukaissut Raamattua - ei kääntänyt sen lehteä, ansioitunut pyhä pappi oli sen tehnyt hänen puolestaan. Sellainen pappi, joka oli paljon rukoillut sielujen autuudeksi, paastonnut ja tehnyt määrättömästi varastoon hyviä töitä kadotettujen sielujen puolesta. Sellainen pappi oli kelvollinen aukaisemaan Pyhän Kirjan.
  Uutuuttaan hohtava painava kirja kädessään Niilo vapisi. Hopeasoljet hämärtyivät hänen silmissään. Hänen kädessään oli kuninkaankartanon arvoinen aarre - kirja, jonka lehteäkään hän ei ollut arvollinen liikauttamaan. Jumalani! Onko Pyhä Sana nyt laskettu kansan käsiin - minun käteeni?"

SLEY-Kirjat 1992, 353 sivua

torstai 28. syyskuuta 2017

Luther Martin - Eugene Bach: Takaisin idän Jerusalemiin - Kertomus Pohjois-Korean maanalaisesta kotiseurakunnasta

Vielä 1930-luvulla Pohjois-Korean pääkaupunkia Pjongjangia kutsuttiin idän Jerusalemiksi, sillä joka viides korealainen oli kristitty. Kristinusko puolestaan oli tullut Koreaan jo 1700-luvun lopulla, ja herätykset sekä vainot olivat vuorotelleet Korean historiassa vuosisatojen kuluessa. Siksi tämän kirjan kirjoittajien mukaan Pohjois-Korean tämänhetkinen kristittyjen vaino ei ole mitään uutta, mutta julmuudessaan sitä voi verrata Euroopan holokaustiin.

Kirja kuvaa sekä Pohjois-Korean kristillisyyden historiaa että nykytilannetta. Kristinusko tuli Koreaan erikoisella tavalla korealaisten itsensä tuomana 1700-luvulla. Vasta myöhemmin sinne tuli katolisia lähetystyöntekijöitä ja vielä myöhemmin esimerkiksi presbyteerejä ja metodisteja. Jopa evankelista Billy Grahamin vaimo opiskeli lapsena lähetyslasten koulussa Pjongjangissa. Luterilaisia Pohjois-Korean alueella ei varmaankaan ole ollut, tai ainakaan tämä kirja ei mainitse asiasta mitään.

Järkyttävää on, että Kim Il-sungin perhe oli kristittyjä jo monennessa polvessa. Hänen vanhempansa olivat hartaita kristittyjä; isä toimi jopa maanalaisen seurakunnan pastorina perheen asuessa Kiinassa Kim Il-sungin lapsuudessa. Hän tunsi siis kristinuskon hyvin. Vanhemmat opettivat lapsilleen Jumalan rakkaudesta ja Kim tunnettiin jopa taitavana urkurina. Mutta silti hän lopulta korotti itsensä jumalaksi ja alkoi järjestelmällisesti vainota kristittyjä.

Kimin kristinuskon tuntemuksesta johtuen hänen perustamassaan Juche-aatteessa on paljon kristinuskon elementtejä, esimerkiksi "pyhä kolminaisuus" ja tilaisuudet, joissa hänen kirjoituksiaan luetaan ja niiden pohjalta saarnataan. Ylistyslaulujakin hänelle lauletaan....

Kirjassa kerrotaan, että nykyään kiinalaiset kristityt tavoittavat paljon pohjoiskorealaisia ja tekevät työtä heidän parissaan. Kiinalaiset sopivat siihen parhaiten, koska itsekin ovat köyhiä ja heitäkin on vainottu uskonsa tähden. Aasialaisina heitä ei myöskään heti epäillä kristityiksi, jos he menevät Pohjois-Koreaan.

Pohjois-Koreassa on kirjan kertoman mukaan nytkin yllättävän paljon kristittyjä, ja lisää tulee. Tosin he silti ovat hyvin pieni vähemmistö ja joutuvat pysyttelemään melko näkymättöminä, koska perheenjäsenetkin voivat kavaltaa toisiaan. Eräskin kristitty mies sai vasta 60-vuotiaana tietää, että hänen paras ystävänsä oli myös kristitty!

Sikäläiset kristityt eivät nykyään ilmeisesti edusta mitään tiettyä kirkkokuntaa, vaan he ovat vain saaneet tulla tuntemaan Jeesuksen ja uskovat häneen. Eihän siellä ole edes mahdollista kokoontua kuin korkeintaan muutaman hengen ryhmissä, ja on oltava äärimmäisen varovainen.

Vankileirejä on kahdenlaisia. Joillain leireillä vankeja aivopestään Juche-aatteen kannattajiksi, toiset taas ovat kuolemanleirejä. Kristittyjä pidetään mahdottomina aivopestäviksi, joten heidät viedään noille kuolemanleireille. Ihmisiä kohdellaan siellä kuin eläimiä, heille saa tehdä aivan mitä tahansa.

Kirja oli mielenkiintoinen kurkistus tuohon todellisuuteen, josta me täällä ulkopuolisessa maailmassa emme tiedä juuri mitään. Kirjoittajat esiintyvät käsittääkseni salanimillä. Toinen heistä on länsimaalainen ja toinen ehkä kiinalainen (?).

Kirjassa oli myös pohjoiskorealaisten kristittyjen omia kertomuksia uskostaan. Eräs kristittyjen vanhempien tytär tuli nuorena uskoon. Ennen Korean sotaa hänen kotipaikkakunnallaan oli paljon kristittyjä. Mutta sodan aikana ja sen jälkeen suurin osa pakeni Etelä-Koreaan. Alkoi vaino ja kristittyjä alkoi kadota. Nainen kertoo:

"Koulussa opettajat kehottivat tuomaan sinne kaikki mustat kirjat, joita löysivät kotoaan. He lupasivat niistä rahaa. Jotkut oppilaat tekivät niin, mutta sitten heidän perheitään ei enää nähty. Kerrottiin, että he olivat muuttaneet, mutta koska meillä ei ollut lupaa muuttaa, tiesimme että turvallisuuspalvelu oli ollut asialla.

Minun perheeni säilytti Raamatun. Kolmen vuoden ajan opettelin sitä ulkoa niin paljon kuin pystyin. Isäni sanoi, että tarvitsisin sitä vielä, koska jonain päivänä Raamattumme voisi löytyä. Kristittyjen vaino tuli niin ankaraksi, että isäni hankkiutui eroon Raamatustamme perheen turvallisuuden vuoksi. En tiennyt, etten sen jälkeen näkisi Raamattua melkein 50 vuoteen. 

Molemmat vanhempani kuolivat tuberkuloosiin ollessani 17-vuotias. Heidän kuolemansa jälkeen en tuntenut ketään toista kristittyä. Olin kuullut huhua, että jopa perheenjäsenet antoivat ilmi toisiaan, jos tiesivät jonkun olevan kristitty. 

Minä lausuin muistamiani Raamatun osia joka päivä. Muistan ulkoa Markuksen evankeliumin ja ensimmäisen kirjeen Timoteukselle, samoin kuin monia psalmeja. Niistä tuli minun ainoa toivoni vuosiksi eteenpäin."

Tämä kirja on hyvää luettavaa kenelle tahansa kristitylle opillisista näkemyksistä riippumatta. Niin, yhdessä kohdassa oli kyllä vähän rankkaa tekstiä, kun kritisoitiin länsimaisia kristittyjä ja länsimaista lähetystyötä. Varmasti meissä onkin omat vikamme, mutta tuskinpa me syyllistämällä ja vaatimalla muutumme paremmiksi. Laki ei anna kenellekään voimaa muuttua.

Joka tapauksessa on hyvä tietää Pohjois-Korean tilanteesta. Tämän kirjan kautta saa paljon sellaista tietoa, joka auttaa meitä rukoilemaan tuon kärsivän kansan puolesta.

Aikamedia Oy 2012, 159 sivua + kuvaliite
Suomentanut Suvi Vesanen

tiistai 26. syyskuuta 2017

Reijo Arkkila: Kolme todistajaa taivastiellä

Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä puhutaan kolmesta todistajasta: Henki, vesi ja veri. Vanhan kirkon ajoilta saakka näiden on ymmärretty tarkoittavan sanaa, kastetta ja ehtoollista, joista me luterilaiset käytämme nimeä armonvälineet. Tänään Golgatan työ, Kristuksen ansio, Kristus itse tulee luoksemme näissä armonvälineissä, kirjoittaa Reijo Arkkila tässä kirjasessaan.

Jos edellinen lukemani kirja Alttarin sakramentti oli maallikolle hiukan vaikeatajuista tekstiä, niin tämä Arkkilan pieni kirja puolestaan käsittelee sanaa, kastetta ja ehtoollista hyvin selkeästi ja ymmärrettävästi. Sellainenkin, joka ei uskonasioista paljoa tiedä, voi tämän kirjan avulla tutustua aiheeseen. Luvut ovat lyhyitä ja helppolukuisia.

Arkkila kertoo, että Raamattu on erään kreikan sanan mukaan "Jumalan hengittämä" kirja, joka on ensisijaisesti pelastuksen "oppikirja". Mutta se ei vain jaa tietoa pelastuksesta, vaan se tuo sen meille. Sana on myös kaksiteräinen miekka, jossa on sekä laki että evankeliumi. Niitä molempia tarvitaan ja molempia pitää julistaa. Kummallakin on oma tehtävänsä.

Myös Raamatun tulkinnasta Arkkila kirjoittaa; sana on tulkittava kokonaisuudesta käsin ja sen omilla ehdoilla, niillä avaimilla, joita Raamattu itse meille antaa.

Luetun ja kuullun sanan kautta me kuulemme evankeliumin syntien anteeksiantamuksesta. Kaste puolestaan liittää meidät Kristukseen. Kaste pelastaa, kuten Raamatusta selvästi käy ilmi. Myös Pyhä Henki saadaan Raamatun mukaan kasteessa. Kasteessa meidät haudataan yhdessä Kristuksen kanssa ja herätetään uuteen elämään. Saamme jo täällä maan päällä elää ikuista elämää Jumalan lapsina.

Kasteen yhteydessä kirja käsittelee luonnollisesti myös lapsikastetta ja perustelee sen Raamatulla. Joihinkin yleisimpiin lapsikasteen vastustajien väitteisiin Arkkilalla on perustellut vastaukset.

Ehtoollisen kohdalla lähdetään liikkeelle sen vanhan liiton aikaisesta esikuvasta: israelilaisten vapautumisesta Egyptistä ovenpieliin sivellyn karitsan veren kautta. Kirjassa tulee esiin myös sama luterilainen opetus reaalipreesenssistä kuin edellisessä lukemassani kirjassa - tässä vain paljon lyhyemmin. Eli se, että kun Jeesus sanoi, että tämä on minun ruumiini, niin silloin se on sitä!

Ehtoollisosiossa Arkkila puhuu myös esimerkiksi ripistä ja taivaasta. Rippi on tärkeä, mutta yksityinen rippi ei ole mikään pakko. Sen sijaan se on aarre sellaiselle, joka ei uskalla yleisestä synninpäästöstä uskoa syntejään anteeksi. Taivastiellä ehtoollinen puolestaan on meille sellaista enkelten leipää jota manna oli israelilaisille, kun he tekivät erämaassa matkaa kohti luvattua maata. Ehtoollista on ihanasti sanottu myös kuolemattomuuden lääkkeeksi, mikä sopii hyvin Jeesuksen sanoihin: "Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä" (Joh. 6:54).

Hyvä kirja taivasmatkalaisen käteen: muistutus niistä aarteista, jotka me armonvälineiden kautta saamme osaksemme.

"Katso siis ystävä Golgatalle! Sinullekin avattiin siellä taivas. Kasteessa Sinut nimeltä mainiten kutsuttiin taivastielle. Ehtoollispöydässä saat kuolemattomuuden lääkettä.

Kun taivas on avoinna, ei mitään puutu!"

Kustannus Oy Arkki 2007, 77 sivua

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Tom G. A. Hardt: Alttarin sakramentti - Luterilainen oppi ehtoollisesta

Tämä kirja perustuu suurimmaksi osaksi aihetta käsittelevään väitöskirjaan ("Venerabilis & adorabilis eucharistia. En studie i den lutherska nattvardsläran under 1500-talet." Uppsala 1971.) Kirja onkin hyvin akateeminen esitys luterilaisesta ehtoollisteologiasta. Lukuja 2-7 käsitellään kyseisessä väitöskirjassa perusteellisemmin, eli tämä kirja on tiivistelmä aiheesta.

Kirjan akateemisuudesta ja omasta epäakateemisuudestani johtuen olen väärä henkilö kirjoittamaan tästä paljoakaan, mutta kerron kuitenkin jotain.

Hardtin "pääteesi on, että luterilaisuus on alun alkaen ymmärtänyt hyvin konkreettisesti Kristuksen läsnäolon ehtoollisessa eli alttarin sakramentissa. Lutherille alttarin sakramentti on ollut 'kuolemattomuuden lääke', kuten alkukirkossa opetettiin", kerrotaan kirjan takakannessa.

Kirja on vastine erilaisille väärille opeille ehtoolliseen liittyen. Siinä painotetaan voimakkaasti, että kun Jeesus sanoi leivästä: "Tämä on minun ruumiini" ja viinistä: "Tämä on minun vereni", niin silloin asia on niin kuin Jeesus sanoi. Nimittäin Raamatussahan on kyllä paljon vertauksia, mutta tällöin kerrotaan, että tämä on vertaus. Jos lähdettäisiin sille tielle, että oman mielen mukaan muutettaisiin milloin mitäkin Raamatun kohtia ja Jeesuksen puheita allegorioiksi, kaikki olisi epävarmalla pohjalla.

Kyllähän jo Jeesuksen aikalaiset loukkaantuivat häneen, kun hän puhui ruumiinsa syömisestä ja verensä juomisesta, joten ei kai ole ihme, että tällä reaalipreesens-opilla on vieläkin paljon vastustajia. Näin kuitenkin luterilainen kirkko opettaa.

Kirjassa käsitellään seuraavia aiheita:

Sakramentti perustuu yksin Raamattuun.
Sakramentti on Kristuksen tosi ruumis.
Sakramentillinen läsnäolo ei ole Kristuksen ruumiin kaikkialla läsnäoloa.
Sakramentti merkitsee, että tavallinen leipä on Kristuksen ruumis.
Sakramentti syntyy asetussanojen lukemisella.
Sakramentti on Kristuksen ruumis ja veri eikä modernin teologian opettama "koko Kristus".
Sakramentti ansaitsee palvontamme ja pysyy sakramenttina kommuunion päätyttyä.
Sakramentti on armonväline.

Kirjassa oli minulle paljon uutta ja mielenkiintoista. Kärryiltäkin kyllä putoilin tällaisena maallikkolukijana. Teologeille tämä kirja luonnollisesti onkin parasta luettavaa - mutta opettavaista meille muillekin.

Itselleni parasta antia oli kirjan viimeinen luku "Sakramentti on armonväline." Sieltä otan tähän lainauksen:

"Usko, jota armonvälineiden käyttö vaatii, on siis luottamusta asetussanojen evankeliumiin, joka kutsuu koko maailmaa kaikkia koskevaan vanhurskauteen. Usko kohdistuu tässä sanaan, samoin kuin väkevä sana kohdistuu uskoon, luo, herättää ja ylläpitää sen. Sana ei heikennä Kristuksen ruumiin ja veren arvoa. Evankeliumihan ei ole milloinkaan tyhjää puhetta Jumalan armosta, vaan saarnaa hänen armonsa toteutumisesta Jumalan kuuliaisuudessa, kärsimyksessä ja kuolemassa. Siksi evankeliumi korottaa sakramentissa jaetun Kristuksen ruumiin ja veren lahjoista arvokkaimmaksi: 'Juuri se eikä mikään muu, näin me opetamme, on se aarre, jonka välityksellä anteeksiantamus on meille hankittu. Eikä sitä saata omaksemme mikään muu kuin juuri tämä sana: Teidän edestänne annettu ja vuodatettu. Sillä siinä sinulla on molemmat: että se on Kristuksen ruumis ja veri ja että se on sinun omaksesi annettu aarre ja lahja...'"

Kun olin itse pitkään vapaissa suunnissa, kaipasin monesti luterilaista ehtoollista. Ja jos ajatellaan, että Kristus ei olisi todellisesti läsnä ehtoollisleivässä ja -viinissä, tuntuisi aika turhalta ja tyhjältä rituaalilta syödä pelkkää tavallista leipää ja viiniä vain muistoateriana. Kun Jeesus sanoo: "Tämä on minun ruumiini", niin silloin se on hänen ruumiinsa - ja mikä evankeliumi siinä on!!

SLEY-Kirjat 1992, 89 sivua
Alkuteos "Om altarets sakrament" (1973)
Suomentanut Matti Aaltonen