torstai 17. elokuuta 2017

1-vuotias blogi - parhaita paloja vuoden varrelta

Perustin tämän blogin jo viime vuoden heinäkuussa, mutta ensimmäisen kirja-arvion sain aikaan vasta 17.8.2016, josta on tänään kulunut vuosi. Olkoon tämä siis blogin syntymäpäivä!

Aloitinkin bloggaamisen heti järeällä kirjalla, nimittäin se oli F. G. Hedbergin Pyhän kasteen puolustus. Yhteensä kirja-arvioita on syntynyt vuoden aikana noin 85: on romaaneja, runoja, opillisia kirjoja - monenlaista. Eniten olen kirjoittanut SLEY:n kustantamista kirjoista (kuten arvata saattaa!), yhteensä 24 kpl. Toiseksi pääsee Perussanoma Oy 12 kirjalla ja kolmanneksi Kustannus Oy Uusi Tie 8 kirjalla.

Tuossa kuvassa näkyy joitain kirjoja, joista olen kirjoittanut. Nuo kuvan kirjat ovat kaikki olleet itselleni merkityksellisiä - mutta on sellaisia toki ollut muitakin.

Harmillista on se, että vanhat kirja-arviot jäävät vähän näkymättömiin. Sivun oikeassa reunassa on kyllä suosittujen tekstien lista, mutta valitettavasti se on valehdellut jo kauan; nimittäin blogissani oli usean kuukauden ajan ns. "bottiliikennettä" Amerikasta (eli jotain häirintää). Nuo "suosituimmat tekstit" siis eivät ole oikeasti olleet suosituimpia, vaan niitä klikkailtiin siellä Amerikassa eniten, syystä jota en tiedä, kun en ymmärrä siitä bottiliikenteestä mitään. Todellista suosituimpien listaa en siis voi tietää, paitsi ajalta sen jälkeen kun se bottiliikenne loppui.

Sen jälkeen kaikkein suosituin kirja blogin lukijoiden keskuudessa on ollut Eeli J. Hakalan Jumalan lapsi, toiseksi suosituin Meri-Hannele Palmin runokirja Olet silmäterä. Detaché. ja kolmanneksi suosituin Marjo Ojalammin esikoisromaani Nokinen sydän - Kirje isälle, joka käsittelee isän kuolemaa. (Bloggajahan siis näkee, montako käyntiä missäkin postauksessa eli blogikirjoituksessa on ollut. Sillä perusteella tiedän nämä "suosituimmat".)

Ajalta ennen bottiliikennettä ylivoimaisesti katsotuin kirja blogissani on ollut Tapani Suonnon Kuinka tunnistaa eksytys, joka onkin tarpeellinen varoittava puheenvuoro kaikenlaisten sekavien opintuulten puhaltaessa.

Bloggaaja itse voi suositella oman bloginsa teksteistä nähtävästi vain yhtä tekstiä kerrallaan - tai en ainakaan ole keksinyt, miten tuota sivun oikeassa reunassa näkyvää blogitekstisuositusta voisi laittaa useamman kuin yhden. Ei kai sitä sitten voi...??

Itselleni tärkeitä kirjoja on ollut kuvassa näkyvien kirjojen ohella monta muutakin, esimerkiksi jo mainittu Eeli J. Hakalan Jumalan lapsi, Reijo Arkkilan Jeesuksen haavat ja veri sekä Luterilaista linjanvetoa ja Augustinuksen Kaikki rakkaudesta - Saarnoja ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä.

Vielä pitää mainita Joachim Jeremiaan kirja Lapsikaste kirkon alkuaikoina. Sen olin lukenut kerran jo ennen tätä blogia, ja sillä oli silloin ratkaiseva merkitys kasteasian selviämisessä itselleni (kun olin ollut pitkään vapaissa suunnissa ja ollut ns. "uskovien kasteen" kannalla).

Koska olen myös suuri sanataiteen ystävä, runoista minuun ovat kolahtaneet eniten Meri-Hannele Palmin taiderunot. Taiteeseen liittyen kiinnostava kirja oli Francis Schaefferin Taide ja Raamattu.

Romaaneista kaunista sanankäyttöä oli Terhi Törmälehdon kirjassa Vaikka vuoret järkkyisivät, joskin olin pettynyt hänen loppuratkaisuunsa, jossa päähenkilö ei luovu pelkästään helluntailaisuudesta, vaan uskosta aivan kokonaan. Muita nautinnollisia lukuelämyksiä romaanien puolella ovat olleet Viivi Rajamäen Puhu minulle hiljaisuudessa (jossa uupunut päähenkilö vetäytyy mökille lepäämään) ja Golden Keyes Parsonsin Aurinkokuninkaan varjossa (historiallinen romaani hugenottien vainoista Ranskassa). Asta Särsin Hiekka kukkii taas oli hieno romaani lähetystyöstä Afrikassa. Kuvassa näkyvät romaanit Kalliopohja, Selkenevät tiet ja Se on totinen tosi ovat tietenkin aivan parhaimmistoa. Vanhan hyvän ajan romaaneja!

Lähetystyötäkään ei sovi unohtaa. Olen erittäin kiinnostunut lähetystyöstä, vieraista kulttuureista, kehitysmaista ym. ym. Tässä mielessä antoisia kirjoja ovat olleet Jukka Sariolan Ystäväni Seija - Kutsumuksena Afganistan ja Mailis Janatuisen 10 matkaa Mongoliaan. Tämän aihepiirin kirjoja haluaisin lähiaikoina lukea enemmänkin, ja muutama Afrikka-aiheinen kirja odottaakin lukuvuoroaan alati kasvavissa lukemattomien kirjojen pinoissa...

Kyllä tämä kirjablogin pitäminen vain on mukava harrastus! Kun tähän on hurahtanut, ei tästä enää luopuisi. Uutta intoa blogin pitämiseen on tuonut työskentely kristillisessä kirjakaupassa, Luther-divarin Vetelin liikkeessä. Se on oikea unelmatyö ja tämän blogin pitäminen on unelmaharrastus. Näin elän yllättäen unelmaelämää! :) Siinä työ tukee harrastusta ja harrastus työtä. Työ on harrastus ja harrastus työtä! Kirjoja koko elämä! :)

Usein blogisynttäreillä arvotaan jotain, mutta en nyt keksinyt mitä arpoisin, joten ehkä annan olla... Mutta kiitos kaikille blogini seuraajille tähänastisesta! Siunausta!

P. S. Kuvan kirjoista en tullut paljon maininneeksi tekstissä, mutta niistä olen siis myös pitänyt.

tiistai 15. elokuuta 2017

Eeli J. Hakala: Kotiin

Tämän kirjansa Eeli J. Hakala on kirjoittanut nuorena pappina herätysajan keskellä. Lukemani seitsemännen painoksen esipuheessa nimittäin Reijo Arkkila kertoo, että Hakalan työkausina eri paikkakunnilla syntyi evankelista herätystä, niin että vielä vuosikymmenien jälkeenkin puhuttiin "Hakalan herätyksestä". Kotiin-kirjansa ilmestyessä vuonna 1918 Hakala oli noin kolmekymppinen.

Tässä teoksessaan Hakala kirjoittaa taivaasta, taivaan tiestä ja sille pääsemisestä, meidän taivaan tien kulkijoiden matkasta täällä maan päällä ja taivaaseen pääsemisestä sitten matkan lopulla. Luulinkin ensin, että kirja käsittelee enimmäkseen taivasta, mutta kyllä se eniten kertoo siitä yhdestä Tiestä, joka on taivaaseen, eli Jeesuksesta, ja siitä miten sille tielle päästään ja millaista taivaan tien kulkeminen on.

Selkeästi Hakala kertoo, että omien kantamusten - eli omien tekemisten ja yritysten - kanssa ei kaidalle tielle mahduta, vaan kaikki oma yritys on jätettävä pois pelastuksen asiassa. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, "sen, joka ei töitä tee", yksin Jeesuksen ristintyön perusteella, hänen sovintoverensä kautta.

Vaikka kirja on hyvin lyhyt, siihen mahtuu monia syvällisiä ja lohdullisia ajatuksia. Tässä yksi esimerkki:

"Uskovainen, vaikka olisi kauankin ollut uskossa, on aina ottamassa vastaan eikä antamassa Jumalalle. Usein käsitetään niin, että uskon vaikuttamat hyvät työt ovat niitä lahjoja, joita meidän tulee antaa Jumalalle. Ellei niitä havaita itsellään olevan, epäillään omaa uskon tilaa. On totta, että elävä usko vaikuttaa tekoja. 'Usko ilman tekoja on kuollut.' (Jaak. 2:26) Uskovainen ei kuitenkaan niitä näe eikä voi niitä viedä Herralle. Viimeisenä päivänäkään hän ei tietäisi niistä, ellei Jeesus sanoisi. Totinen kristitty elää syntisyytensä tunnossa ja näkee itsensä yhä huonompana."

Myös Hakala kirjoittaa esimerkiksi siitä, kun Herra moitti Efeson seurakunnan enkeliä ensimmäisen rakkauden hylkäämisestä. Tällä jakeellahan on sanankuulijoita syyllistetty monet kerrat, ainakin siellä missä minä ennen liikuin. Lisäksi olen monesti ihan itsekin ilman kenenkään apua syyllistynyt tuosta kohdasta ja ajatuksesta, ettei minulla ole tarpeeksi rakkautta Jeesusta kohtaan. Mutta Hakala kirjoittaa, että se ensimmäinen rakkaus on Jeesuksen rakkaus meihin. "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1. Joh. 4:10). "Kun pysytään Jeesuksen rakkaudessa, niin ollaan taivaan tiellä", Hakala päättää.

Hänellä on myös terve näkemys siitä, että kärsimys kuuluu uskovan elämään:

"Hurskaalle tapahtuu paljon pahaa, mutta Herra päästää hänet kaikesta pahasta. Herra antaa sairautta, köyhyyttä, kutsuu rakkaita omaisia pois ja antaa joutua pilkan ja panettelun kohteeksi, hyljätyksi ja ylenkatsotuksi. Nämä kaikki ovat tarpeellisia, jotta uskolla olisi turvana vain sovintoveri."

Siinä on oikeaa ristin teologiaa vastapainoksi kaikelle nykyään niin suositulle kunnian teologialle.

Lukiessani ehdin jo ihmetellä, eikö Hakala tässä kirjassa puhu kasteesta ollenkaan, mutta tulihan sekin sieltä sitten. Myös ehtoollisesta oli jotain, kylläkin vain muutama rivi.

Hakalan mukaan uudestisyntyminen tapahtuu vain kasteessa. Raamatussa mainittu sanan kautta uudestisyntyminen on hänen mukaansa sitä, kun ihminen palaa takaisin uskoon. Mutta tästä ei enempää; huomasin vain tämän asian tästä kirjasta. Viisaammat miettikööt sitä tarkemmin.

Antoisa kirja tämäkin oli, vaikka se vähän aikaa sitten hehkuttamani Jumalan lapsi jää edelleen suosikikseni.

SLEY-Kirjat Oy 1986
Seitsemäs uusittu ja tarkistettu painos
Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1918.

maanantai 14. elokuuta 2017

Maiju ja Kari Kuhanen: Iloa ja onnea avioliittoon

Pitkästä aikaa luin avioliittokirjan. Tämän kirjan takana esitetään kysymys, miten aviopari voisi kasvaa yhteen sen sijaan, että kasvaisivat erilleen, kuten se niin tavallinen tarina kuuluu. "Tämä kirja antaa työvälineet, joiden avulla pääset rikkaaseen ja syvälliseen suhteeseen puolisosi kanssa ja vältät vieraantumisen ja ajautumisen avioeroon", takakansi jatkaa.

Kun olen lukenut avioliittokirjoja, monesti niissä toistuvat tietyt samat asiat, kuten avioliiton vaiheet (symbioosi, erillistyminen ja kumppanuus) ja kommunikaatio nyt tietysti (se pariskuntien ikuisuusongelma). Niitä käsitellään tässä Kuhasten kirjassakin, mutta myös paljon muuta: sitoutumista, uskollisuutta, ihmistyyppejä parisuhteessa, parityyppejä, miehen ja naisen erilaisuutta ja niin edelleen.

No, tuo jako vain kolmeen eri ihmistyyppiin oli minusta aika erikoinen. Oli riippuvaiset, hallitsijat ja kilpailijat - ja näiden eri tyyppien väliset parisuhteet. Samassa ihmisessä voi kuulemma olla kyllä piirteitä jokaisesta tyypistä, mutta itse löysin itsestäni vain yhtä tyyppiä eikä sitäkään kovin voimakkaasti. Nuo kirjassa esitetyt tyypit vaikuttivat aika äärimmäisiltä.

Avioliittokirjoissa myös usein yleistetään, esimerkiksi lähdetään aina liikkeelle siitä, että naimisiin on menty nuorena, siirrytty suoraan lapsuuskodin symbioosista parisuhteen symbioosiin, ja sitten keski-iässä tulee kriisi. Toinen oletus on, että avioparilla on aina lapsia. Itse olen mennyt naimisiin pitkään itsenäistä elämää eläneenä nelikymppisenä eikä meillä ole lapsia, joten kaikki avioliittokirjojen jutut eivät aina kolahda.

Kirjan vahvuus verrattuna muihin lukemiini avioliittokirjoihin oli ainakin se, että siinä käsitellään seksiä todella laajasti, melkein 50 sivun verran. Se onkin tärkeä aihe, koska silläkin alueella monilla on ongelmia. On tärkeää, että niistäkin puhutaan ja annetaan aviopareille työkaluja niidenkin asioiden käsittelyyn.

Itse en osaa lopulta määritellä, mikä kirjassa oli "se jokin", joka kolahti, mutta siellä täällä oli hyviä näkökulmia, joista sain ajattelemisen aihetta omaan elämääni. Voin vain todeta, että antoisa kirja tämä oli ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kirjan lopussa Kuhaset toteavat:

"Kirjan sisältö on käsitellyt pääasiallisesti yhteyden esteiden tunnistamista, tunnustamista, kohtaamista ja läpityöskentelyä, tavallaan tietä iloon ja onneen. Mutta emme tarkoita sitä, että ilo ja onni olisivat pelkästään jonkin epämääräisen ja raskaan matkan takana. Onnea ei ole elää ilman ongelmia, vaan onnea on elämän kohtaaminen yhdessä puolison kanssa. 

Elämä ei ole eilen tai 'ensi viikonloppuna', vaan tässä ja nyt... Elämä ei rakennu projekteista, vaan pienistä ohikiitävistä hetkistä. Perusonnellisuutemme riippuu siitä, miten kohtaamme toisemme näinä hetkinä."

Uusi Tie 1993, 138 sivua

tiistai 8. elokuuta 2017

Eeli J. Hakala: Jumalan lapsi

Kun näin tämän kirjan Luther-divarin hyllyssä ja selasin sitä, kiinnostuin välittömästi. En ollut ennen kuullut Eeli J. Hakalasta, vaikka neljännen polven evankelinen olenkin (mutkien kautta kotiin palannut vain), mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Huomasin nimittäin, että lukuvuoroaan odottavassa kirjassa Evankelisen herätysliikkeen sydänääniä Reijo Arkkila kertoo jotain myös Hakalasta, joten ilmeisesti hän on ollut joku sellainen, joka olisi syytä tuntea.

Kyllä olenkin tämän kirjan luettuani sitä mieltä, että hänet olisi syytä tuntea! Jotenkin niin ihanasti Eeli J. Hakala avaa siinä Raamatun ja taivaan aarteita lukijalle. Evankeliumi loistaa kirkkaana hänen tekstinsä jokaisella rivillä. Kirja teki Jeesuksen, hänen sovitustyönsä ja taivasasiat entistä rakkaammiksi minulle. Oli myös hienoa, miten Hakala ammensi kaiken opetuksensa suoraan Jumalan sanasta; tekstin seassa oli paljon Raamatun jakeita.

Kaikki tämän kirjan luvut ovat täynnä ihanaa armon ja veren evankeliumia. Heikollekin armo riittää näissä teksteissä. Heikoinkin pääsee perille. Toisaalta kuitenkin Hakala opettaa uskovaa myös elämään saamansa kutsumuksen arvon mukaisesti, sanassa pysyen.

Kirjassa käydään uskonelämän perusasioita läpi, ja kuitenkin se on niin huikea kirja, ettei tarvitse olla mikään vasta-alkaja näissä asioissa voidakseen lukea sen. Siitä saa nuori ja vanha uskova yhtä lailla ammennettua voimaa elämäänsä. Hakala kirjoittaakin, ettei uskossa kasvaminen ole sitä, että kasvettaisiin jotenkin evankeliumista eteenpäin johonkin "syvempiin totuuksiin", vaan siitä samasta evankeliumista, joka meidät pelasti, me saamme elää jokaisena elämämme päivänä, ja sieltä se elämä lähtee, ei mistään muualta. Ei ole mitään "syvempää totuutta".

Kirjan alussa käsitellään Jumalan lapseutta, uudestisyntymistä ja kastetta. Kolmas luku on otsikoitu sanoilla "Vähäuskoinen Jumalan lapsi", ja se oli heikolle uskovalle lohdullista luettavaa. Sitten käsitellään pyhitystä, kiusauksia, rukouselämää, Jumalan lapsen iloa, ehtoollista, Jumalan lapsen kasvamista, lähetystyötä, taivasikävää ja taivaaseen pääsemistä. Lopussa, tavallaan "viimeisenä lukuna" on vielä laulun sanat: "Sun lapsesi olen täällä jo nyt Isä taivaan! Sun lapsesi! Oi, riemu se ääretön aivan!.." mikä onkin kirjan aiheeseen sopiva laulu.

Sain jokaisesta luvusta paljon, ja tämä on sellainen kirja, joka varmasti tulee luettua vielä monta kertaa tulevaisuudessa. Erikseen mainitsen kuitenkin luvut pyhityksestä ja ehtoollisesta. Pyhitys-luku oli vapauttavaa evankeliumia sekin, kun Hakala todisti useita Raamatun jakeita käyttäen, miten meidät on pyhitetty kerta kaikkiaan ja pyhitetty Jeesuksen veressä. Toki pyhään elämäntapaankin tulee pyrkiä, mutta pyhyys on meille jo lahjoitettu kasteessa, jossa meidät pestiin puhtaiksi ja puettiin Kristuksen vanhurskauteen ja pyhyyteen. Hän on meidän pyhityksemme! Ei vanhaa minäämme voi ikinä tehdä paremmaksi, eikä meillä ole mitään omaa pyhyyttä, vain Kristuksen pyhyys. Tässä pyhityksestä ei tehty mitään lakia ja ahdistavaa suoritusvaatimusta.

Ehtoollinen puolestaan on minulle rakas aihe, ja siitäkin Hakala kirjoittaa ihanasti. Hän sanoo esimerkiksi: "Herran ehtoollinen on juhla, jossa saamme oman kelvottomuutemme tilalle Kristuksen kelvollisuuden." ja: "Herran ehtoollinen on annettu heikoille avuksi. Siinä saamme näkyvissä välineissä havainnollisella tavalla Kristuksen lahjoineen. Ehtoollinen osoittaa, miten Jeesus on antanut itsensä omaksemme ja kuinka hän tulee luoksemme. Se karkoittaa epäilykset, ja heikko usko vahvistuu."

Päätän tähän lainaukseen:

"Lapsi on perillinen. Sitä on heikko ja sairas lapsi yhtäläisesti kuin tervekin lapsi. Perintöoikeus perustuu lapseuteen eikä ansioon. Jokainen Jumalan lapsi on hänen perillisensä, ei ansiosta, vaan lapseuden perusteella."

Sen haluan vielä sanoa, että ainakin minulle Hakalan kirjan lukeminen oli niin riemullinen kokemus, että oli kuin olisin saanut viettää evankeliumijuhlaa kotona yksikseni! Jumalan lapsi pääsi vahvasti mukaan lempikirjojeni joukkoon. Se toi maistiaisia taivaasta.

SLEY 1954 (4. painos), 111 sivua

sunnuntai 6. elokuuta 2017

"Asiasi on kyllä vireillä" - runoja

Löysin tämän runokirjan kirpputorilta joskus ajat sitten. Nyt sain sen vihdoin luettua. Siihen on koottu Kristillisen Tervehtymiskeskus CHC ry:n työn ystävien runoja omasta eheytymisprosessistaan. Kysymyksessä on siis sisäiseen rikkinäisyyteen ja mielenterveyteen liittyvät asiat sekä monet rankat menneisyyden kokemukset. Näiden runojen myötä jokainen voi käydä läpi oman sisimpänsä kipuja.

CHC:n suhteen en ole mikään asiantuntija, mutta kysymyksessä ei ole mikään rukouksella parantaminen, vaan heillä on kristittyjä psykoterapeutteja ja sielunhoitoterapeutteja, joiden puoleen voi kääntyä, jos kaipaa keskustelua nimenomaan kristityn auttajan kanssa.

Runokokoelman nimi tulee Jobin kirjan jakeesta ja on sikäli osuva, että ihmisen sisäiset haavat paranevat usein kovin hitaasti - mutta meidän asiamme ovat Jumalalla kyllä vireillä. Vaikka täysin ehjäksi ei täällä maan päällä kukaan tule, kirjan lopussa on myös erittäin riemullisia ja vapautuneita runoja, kun kirjoittajat ovat saaneet kokea eheytymistä omassa elämässään.

Vaikka kirja on ohut, siinä oli hyvin monia runoja, jotka puhuttelivat. Siksi on vaikeaa valita, mitä lainauksia ottaisi sieltä. Mutta paljon erilaisia aiheita siellä käsiteltiin. Eräs kirjoittaa siitä, miten palelemme yhdessä, mutta kuitenkin yksin, kumpikin oman vahvan panssarinsa alla. Toisaalla on koettu kelpaamattomuutta. Isäsuhde aiheuttaa vihaa. Erään nimimerkillä kirjoittavan äiti uhrasi hänet "isän sairaalle uhrialttarille". Joku kokee häpeää, kun entisen elämän ihminen tulee kadulla vastaan. Toinen pelkää. Joku itkee sitä, ettei ollut toivottu lapsi. On puhumatta jääneitä sanoja. On pieni tyttö, joka vihasi sitä, että oli tyttö. On rakkauden nälkää, joka ajaa tekemään syntiä, hakemaan miesten syleistä isän syliä. On nainen, joka haluaa kasvaa kauniiksi naiseksi pojan olemuksestaan - eli löytää naiseutensa.

Suru, kaipaus, häpeä, tuska, pelko, viha, ahdistus - niin monille tunteille löytyy sanoitusta näistä teksteistä. Myös äitiydestä joku kirjoittaa. Ja niin monesta, monesta muusta aiheesta on kirjassa runoja. Jotkut kirjoittavat omalla nimellään, toiset nimimerkillä.

Otanpa tähän vaikka tällaisen runon:

     En kelvannut
tahraisen menneisyyteni
     vuoksi.
Olin alusta alkaen tuomittu, 
     syyllinen, syntinen.
          Olit armoton,
torjuit minut vuosien ajan.
Vasta nyt aikuisena 
     olen ymmärtänyt;
et torjunutkaan minua,
     vaan kipeää lasta
          sielussasi.

Tuon äskeisen runon kirjoittanut nimimerkki MP kirjoittaa toisessa runossa, miten on kuin sielu olisi ristiinnaulittu: "Kaikki, mitä pelkäsin, toteutui moninkertaisena elämässäni." Kuitenkin hän tietää avun lähteen: "Täytyy vain luottaa ristiinnaulittuun Toivoon."

Ristiinnaulittuun Kristukseen kohdistaa katseensa toinenkin runoilija:

Ei ole mitään rakkaampaa ajatusta minulle
kuin että haavoissasi saan painaa käteni
Sinun haavoitettuihin käsiisi, Herra,
ristiinnaulittu Kristus.

Sillä Sinun kanssasi ristille naulittiin
syntini - menneet, nykyiset ja tulevat.

Sinä olet Tie.

Niin minäkin voin naulita lukitut tunteeni - 
syyllisyyden, vihan, katkeruuden,
kyvyttömyyteni ottaa vastaan
Sinun anteeksiantamustasi,
itse itselleni antamani väärän tuomion:
ei koskaan Jumalan Lapsi!

Kipeää realismia on seuraavassa runossa:

Usko pelastaa ja parantaa.
Niin luulin. Kaikkea muuta!
Olen paljon kipeämpi
kuin ennen,
suorastaan sairas.

Ei. En halua
takaisin
sitä turrutettua
olotilaa,
jossa suojamekanismit
suurenivat
ja naamio
paksuuntui.

Kirjan loppuosan runoissa on paljon iloa ja riemua esimerkiksi oman naiseuden löytämisestä, maailman parhaasta Isästä, siitä miten Jumala antaa unelman toteutua, Jeesuksen ylösnousemuksesta ja hänen siunaavista käsistään. On niin monta hienoa runoa, joita haluaisin lainata tässä, mutta toivottavasti tästä kirjasta kiinnostuneet löytävät sen käsiinsä jostain, vaikka itse en ole tähän kirjaan törmännyt kuin sen ainoan kerran, kun ostin sen sieltä kirpputorilta.

Loppuun vielä yksi runo:

Tämä hetki
hiljainen ja pyhä -

murrettu lukko,
avattu häkin ovi,
vapautettu sydämeni lintu -

sen tuska kädessäsi,
rukoukseen suljettu.

Tarkoituksella en maininnut omalla nimellään kirjoittaneiden henkilöiden nimiä täällä netissä, koska kirjassa on käsitelty todella kipeitä ja henkilökohtaisia asioita. Netissä nimet tulisivat mielestäni liian julkisiksi. En tietenkään voi tietää, miten kirjoittajat itse olisivat halunneet, mutta varmuuden vuoksi päätin näin.

P. S. Mikä näin evankelisen lukijan kannalta oli mielenkiintoista, niin huomasin CHC:n nettisivulta, että myös Karkun evankelinen opisto tukee heidän toimintaansa.

Kristillinen Tervehtymiskeskus CHC ry 2000, 96 sivua

tiistai 1. elokuuta 2017

Kaija Taival (toim.): 101 rukousvastausta

Edellinen lukemani kirja oli niin lannistava, että nyt piti saada lukea jotain rohkaisevaa. Siihen tarkoitukseen tämä kirja olikin paikallaan.

Kirjaan on kerätty 101 rukousvastausta, kuten nimikin jo kertoo. Esipuheessa kirjan tekijä Kaija Taival kertoo: "Kirjassa ei ole yhtään kaupunkilegendaa, alkuperältään tuntematonta kertomusta. Haastattelut olen tehnyt joko itse tai poiminut ne luotettavista lehdistä tai kirjoista. Myös henkilöt, joita olen haastatellut, ovat luotettavia."

Rukousvastauksia ja erilaisia elämäntarinoita kirjassa kerrotaan niin paljon, ettei näin jälkeenpäin enää muista läheskään kaikkea lukemaansa. Mutta tekstiinhän voi aina palata, kun tarvitsee taas rohkaisua. Se jäi kirjasta mieleen, että niin pienissä kuin isoissakin asioissa oli Jumala auttanut ja vastannut rukouksiin.

Toisaalta ei tämä kirja pyri antamaan sellaista kuvaa, että kaikkiin meidän rukouksiimme aina vastattaisiin juuri niin kuin haluamme. Näissäkin elämänkohtaloissa on sellaisia, joissa rukoilija on joutunut tyytymään Isän tahtoon, joka on ollut toinen kuin ihminen itse olisi halunnut.

Hyvin monelta elämän alueelta tässä kirjassa on kertomuksia. Tämän postauksen alla näkyy avainsanoja, joista voi päätellä joitain kirjan käsittelemiä aiheita.

Olipa muutama humoristinenkin kertomus. Eräs henkilö esimerkiksi oli hyvin herkkä, ja kun hän meni kuuntelemaan Niilo Yli-Vainiota, hän kärsi tämän kovasta huutamisesta. Seuraavalla kerralla mennessään taas Yli-Vainiota kuuntelemaan hän rukoili, että Jumala antaisi tämän nyt puhua hiljaa. Niinpä heti ensi töikseen Yli-Vainio sanoikin, että hänellä on nyt flunssa ja hän joutuu puhumaan hiljempaa!

Kirja on luonnollisesti hyvin viidesläinen; onhan se Uuden Tien kustantama. Se näkyy joissain kohdissa esimerkiksi ratkaisukristillisyyden korostamisena. Eräässä kertomuksessa ihmettelin sitä, että erään perheen jäsenet, jotka vaikuttivat minusta aivan uskovaisilta, kokivat kuitenkin, että heidän pitää tehdä ratkaisu.

Perheen isä esimerkiksi, joka "ei ollut vielä tehnyt omaakaan ratkaisuaan", sanoi tyttärelleen näin: "Kerran, kun seisomme Jumalan edessä, meitä eivät ole puoltamassa vanhempamme eivätkä kaverimme. Vain Jeesus voi puoltaa. Eivätkä meidän hyvät tekommekaan auta meitä, jos meillä ei ole Jeesusta." -- Ja hänkö, joka sanoi näin, ei siis ollut uskossa, kun ei ollut tehnyt ratkaisua?!?

Itsehän olin toki pitkään vapaissa suunnissa, mutta varmaankin luterilaisen taustani takia en siellä ollessanikaan koskaan ajatellut, että ihmisen pitäisi tehdä ratkaisu voidakseen olla pelastavassa uskossa. Itse asiassa en tähän päivään mennessäkään ole tehnyt ratkaisua!! Mutta sen tiedän, että Jeesus on minutkin pelastanut!

Joka tapauksessa monelta osin tämä kirja on hyvin rohkaiseva. Kenelle tahansa tekee hyvää lukea siitä, miten monin eri tavoin Jumala voi vastata mitä erilaisimpiin rukouksiimme. Sehän suorastaan rohkaisee rukoilemaan!

Vaikka kirjassa on paljon sivuja, kertomukset ovat lyhyitä, joten kiireisenä tai väsyneenäkin jaksaa ainakin muutaman kerrallaan lukea.

Kustannus Oy Uusi Tie 2011, 424 sivua

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat - Vahvassa uskossa

Olin kuullut tästä kirjasta paljon kritiikkiä, ja toisaalta taas joku itsekin karismaattisissa piireissä kasvanut kirjabloggaaja oli pitänyt tästä kirjasta. Niinpä olin utelias tietämään, mitä itse ajattelisin kirjasta, ja senhän saa selville vain lukemalla sen itse. Sainkin kirjasta arvostelukappaleen kustantajalta, mistä lämmin kiitos!

Terho Miettinen on käsittääkseni (kirjan loppusanojen perusteella) ollut itse helluntaipiireissä lapsesta asti, mutta jo lapsena hänellä oli epäilyksiä. Aikuisiällä hän on päässyt irti ahtaana lahkona kokemastaan helluntailaisuudesta, ja tämän taustansa takia hän päätyi tutkimaan perusteellisesti karismaattisia liikkeitä. Toinen kirjoittaja Raija Pelli puolestaan on rikosjournalismiin erikoistunut toimittaja.

Kirjassa kerrotaan sekä mitä pöyristyttävimmistä lahkoista (kuten koivuniemeläisyys ja kartanolaisuus) ja sitten aivan tavallisista Suomessa jo ajat sitten vakiintuneista vapaitten suuntien seurakunnista. Hämmentävää on se, että vaikka näillä useimmiten on yhtä paljon eroa kuin yöllä ja päivällä, niitä käsitellään lähes samana asiana.

Itsekin nimittäin olin parikymmentä vuotta vapaissa suunnissa, minä aikana asuin useilla paikkakunnilla ja näin sisältäpäin hyvin monenlaisia seurakuntia, joten voin kai sanoa jotain tietäväni. (Lisäksi oma mieheni on ollut niissä piireissä lapsesta asti ja on edelleen.) Vaikka minulla olikin oli omat syyni lähteä sieltä, en ole itse koskaan törmännyt niin sairaisiin ja äärimmäisiin asioihin kuin mistä tässä kirjassa kerrotaan. En toki väitä, ettei sellaisia voisi jossain olla. Varmasti aina on poikkeustapauksia. Varsinkin kun vapaissa suunnissa vedotaan paljon tunteisiin, ne vetävät puoleensa tunneihmisiä, jotka voivat joskus olla hyvinkin rikkinäisiä ja tasapainottomia. Johtoasemiinkin voi päätyä narsisteja, kuten kirjassa kerrotaan.

Mutta ongelmineenkin vapaakirkolliset ja helluntailaiset ovat minusta valovuosien päässä kartanolaisuudesta ja koivuniemeläisyydestä. Näitä kaikkia liikkeitä käsiteltiin kuitenkin kirjassa yhtenä suloisena sekamelskana. Ehkä niitä vähän olisi voinut rajata edes eri lukuihin. Monet tuntemani vapaakirkolliset ja helluntailaiset ovat aivan tavallisia, täysjärkisiä ihmisiä, jotka elävät tavallista, tasapainoista elämää, mitä taas ei voida sanoa äsken mainitsemieni lahkojen jäsenistä.

Joka tapauksessa kirjassa käydään läpi ns. "vahvauskoisuutta" ja ennen kaikkea karismaattisuutta lieveilmiöineen ja ongelmineen. Asioita käsitellään yleisellä tasolla ja lisäksi kerrotaan paljon karmeita tapauksia eri liikkeiden piiristä.

Kyllä minullekin tuttuja asioita tuli vastaan, esimerkiksi se, miten jotkut "vahvauskoiset" korostavat, että aina pitää olla iloinen, ja jos joku erehtyy puhumaan vaikka surusta tai masennuksesta, häntä "lyödään Raamatulla päähän" ja tunteet kielletään. Tämä vain yhtenä esimerkkinä, jonka nyt muistan (kun se tuli vastaan tuossa kirjan loppupuolella).

Se minulle oli kuitenkin yllätys tässä kirjassa, ettei se tyrmää pelkästään epätervettä uskoa, vaan myös aivan terveen kristillisen uskon. Vaikka kirjassa parissa sivulauseessa todetaankin, että parhaimmillaan usko voi olla ihmiselle myönteinen asia, ja vaikka takakannessa jopa väitetään tämän olevan "uskoa kunnioittava" kirja, niin Miettinen tuntuu hyökkäävän melkein kaikkea vastaan, mitä Raamattu opettaa. Kun hän riisuu kristinuskosta taivaan ja helvetin, paholaisen (ihme ettei Jumalaakin), johdatuksen ja monta muuta asiaa, mitä jää jäljelle? Synnistäkään ei kuulemma saa puhua, koska se aiheuttaa syyllisyyttä. Kristillinen seksuaalietiikka tyrmätään; sekin aiheuttaa pelkkiä traumoja ihmiselle. Usko siihen, että kaikkivaltias Jumala olisi kiinnostunut juuri minun asioistani, on puolestaan narsismia. Opetus siitä, ettei meillä ole Jumalan edessä mitään omia ansioita, on oman itsen epätervettä mitätöimistä. Yleensäkin itsensä syntisenä pitäminen on itsevihaa.

Ote kirjasta:

"Vahvauskoiselle teroitetaan, että hänellä ei ole lainkaan omia ansioita. Hän on mitä on ainoastaan Kristuksen veriuhrin takia. Lahkolaiselle opetetaan, että hänen jokainen hengenvetonsa on Jumalan armoa ja että hiuskarvakaan ei putoa hänen päästään Jumalan tietämättä."

Siis mitä?! Noinhan luterilaisessa kirkossakin opetetaan! Ainakin minun tietääkseni? Ei sillä kuitenkaan sitä tarkoiteta (edes vapaissa suunnissa siellä missä minä olen ollut), ettei ihmisessä olisi mitään hyvää; onhan Jumala luonut meihin monia hyviä ominaisuuksia ja olemme hänen luominaan arvokkaita.

Vaikuttaa siis siltä, ettei Miettinen hylännyt pelkästään helluntailaisuutta, vaan yleensäkin kristillisen uskon.

Siinä mielessä olen pitänyt enemmän aiemmin lukemastani Päivä Oy:n kustantamasta kirjasta Ahtaasta uskosta avarammalle, jonka on kirjoittanut Saara Karppinen. Siinä hylätään äärimmäisyydet, mutta ei koko kristillisyyttä.

Mutta ilman muuta tämä kirja on varmasti terapeuttista luettavaa monelle uskonnon uhrille, ja heillehän se ennen kaikkea lienee kirjoitettukin. Ennen kaikkea jos kaikki kristillisyydeltä haiskahtavakin ahdistaa, niin tässäpä oiva kirja! Tai jos haluaa lukea, mitä kaikkia kauheuksia uskonnon nimissä on tehty, niin tästä kirjasta löytyy.

Mitään kevyttä lukemista tämä ei kuitenkaan ole. Siksipä minullakin vierähti muutama viikko ennen kuin sain kirjan luettua loppuun asti.

Docendo Oy 2017, kolmas korjattu painos
226 sivua