maanantai 26. kesäkuuta 2017

Aili Kyrönlahti: Täysihoidossa Jumalan

Käsiini osui tällainen pieni kaunis runoteos, josta takakannen teksti sanoo: "Alajärveläisen Aili Kyrönlahden (s. 1930) herkkiä runoja elämästä, luonnosta, Jumalan lapsen turvallisuudesta." Teos on SLEY-Kirjojen kustantama.

Runot on jaettu aihepiireittäin kolmen otsikon alle: Muistoista ei tarvitse luopua, Armo kuuluu sulle juuri ja Kuule kukkien hiljainen puhe.

Ensimmäisessä osassa Kyrönlahti kirjoittaa muistoja elämän varrelta, lapsuudesta ja aikuisuudesta. Siellä hän muistelee muun muassa mummon tupaa, rintamalta lomalle tullutta isää, arjen pieniä hetkiä, elämän iloja ja suruja. On sairautta ja kuolemaa (esimerkiksi eräässä runossa ollaan isän ja äidin haudalla). Eräänä ahdistavana päivänä ystävä piristää puhelinsoitollaan.

Tämän osion runoista lainaan tähän kauniin ja herkän Soittorasia-runon alkua:

Himmeitä ajatuksia
pirtin pehmeässä ilmassa.
Olen yksin
radio soi juhlallisesti
Merikannon tunnelmia,
tunnen itseni soittorasiaksi
soin hiljaa
minäkin
jokin minussa soi

on hyvä olla
soittajani on Suuri  ...

Armo kuuluu sulle juuri -otsikon alla on runoja Jumalasta ja uskonelämästä. Ne ovat hyvin valoisia ja niissä on turvallista luottamusta Jeesukseen. Evankeliumi tulee näissä teksteissä selvästi esiin. Siellä on esimerkiksi runo Ristin luona ankkurissa, josta tulee myös kirjan nimi Täysihoidossa Jumalan. Siinä runossa todetaan:

Ristin luona ankkurissa
armon luona 
armon alla
on niin turvallista olla.
Siihen jättää kaiken saan
syntikuorman kokonaan
armo kuuluu kaikille.
Täysihoidossa Jumalan.

Itse pidin eniten tästä lohdullisesta runosta, jonka nimi on Epäilevä:

Onko taivas leikattu
minulta pois?
Usko laulaa sisimmässäni,
toivo nostaa päätään:

ei mitään
ole leikattu pois.

Viimeinen osa sisältää hyvin kauniita luontoaiheisia runoja, joista näkee, että kirjoittajalla on herkkyyttä luonnon kauneudelle ja kykyä pukea se sanoiksi. Hän ihailee Luojan luomistyötä "mielessäni kesän kiitos / syyssunnuntain kiitos."

Tässä ote Lumikukkaset-nimisestä runosta, joka on myös hyvin herkkä ja syvällinen:

... Olen kukka
Luojani luoma
talven taiteilijan muotoilema,
tuoksuton, hento ja hauras
enkä kestä maljakkoosi iloksesi tulla.
Vain talvinen lumikukka,
hento ja valkoinen,
hauraampi
kesäisiä sisariani.

Oli ilo tutustua näihin runoihin.

SLEY-Kirjat 2002, 67 sivua

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Salli Pekkanen: Selkenevät tiet

Olipa ihanan virkistävää lukea tällainen vanhan hyvän ajan kristillinen romaani! Sen on kustantanut SLEY vuonna 1963. Sekä henkisesti että hengellisesti tämä kirja oli kuin raikasta vettä janoiselle.

Kirja kertoo kahdesta nuoresta, Mirjasta ja Marketasta. Mirja on äiditön tyttö; hänen äitinsä on kuollut jo hänen syntymänsä jälkeen, ja Mirja elää kahdestaan isänsä kanssa. 14-vuotiaana Mirja lähtee kirkonkylän kauppiaan kotiapulaiseksi. Siellä hän ystävystyy perheen nuoremman tytön Marketan kanssa, joka on Mirjan kanssa samanikäinen.

Pekkanen kuvaa kauniisti sekä heidän ystävyyttään että heidän tietään Jeesuksen täytetyn työn löytämiseen. Kirjan kansilehdellä jo paljastetaan, miten lopussa käy, joten voin kertoa sen täälläkin: Marketta lähtee lähetystyöhön ja Mirjasta tulee naapuritalon emäntä, kun hän ja naapurin uskova nuori mies rakastuvat toisiinsa. Nämä kuitenkin tapahtuvat vasta aivan kirjan lopussa - ja niin kuin minä luulin, että niistä kerrottaisiin pitempäänkin kirjassa!

Pääpaino tarinassa on sekä Mirjan että Marketan selkenevissä teissä, ja selkeneepä siinä muutaman muunkin henkilön tie (eli jumalasuhde). Omat kysymyksensä on kullakin esitettävänään ja taistelut käytävänä ennen kuin armo kirkastuu.

Kauneinta antia kirjassa on juuri sen valoisa evankeliumin, ansiottoman armon julistus, ja toisaalta myös Jumalan sanan ja käskyjen kunnioitus. Siinä on sellaista tervehenkistä kristillistä elämäntapaa ja kristillistä moraalia, joka on nykyään käynyt koko ajan harvinaisemmaksi. Synti sanotaan synniksi, ja esimerkiksi Mirja rukoilee, että hän voisi elää puhtaasti, niin että voisi aikanaan naimisiin mennessään kantaa puhtaat ruusut alttarille. Mirja ja Marketta tahtovat Raamatun sanan mukaan paeta nuoruuden himoja, samoin naapurin Antero, jonka kanssa tytöt kerran veisaavat virren sanoin: "Kun vietteleepi meitä maailma viekas tää, ja käymään harhateitä myös sydän yllyttää, suo voimas' voimaksemme Sä Henki taivahan, pyhitä nuoruutemme sanalla Jumalan."

Tätä puolta kirjasta kuvaa seuraava ote:

"Ja Mirjan mieleen tuli kevätrippikoulun eräältä tunnilta opetus Jumalan käskyistä:
  - Se on Jumalan lahja elämän varjeltumiseksi. Mistä tietäisimme, mikä on tappavaa myrkkyä, ellei myrkyn merkki olisi sitä osoittamassa. Mistä tietäisimme, millä tuhoamme elämämme, ellei Jumala olisi sanonut: Älä..., - oli pastori puhunut, ja Mirja muisti rukoilleensa tunnin loputtua: Pidä minulle Sinun käskysi kalliina.
  Niin hän nytkin pyysi ja lisäsi vielä: Ei niin, että niiden noudattamisella ansaitsisin jotakin, antaakseni Sinulle, vaan että varjeltuisi se, minkä Sinä olet antanut minulle."

Ihanaa evankeliumia myös kuullaan kirjan sivuilla:

"Vaikka näemme itsessämme vain syntiä ja jumalattomuutta niin kauan kuin synnin ruumista kannamme, ei Kristuksen vanhurskauden tähden ja uskossa Häneen syntiä meille lueta. Usko näkee tuon ihmeellisen asian: Olen yhtä aikaa syntinen ja pyhä."

Tämän romaanin sivuilta välittyy lukijallekin turvallinen usko armolliseen Jumalaan ja Jeesuksen lunastustyöhön. Samoin herää sydämessä halu rakastaa ja kunnioittaa Jumalan sanaa ja hänen käskyjään.

Minusta tämä oli erittäin kaunis ja herkkä romaani, joka kuvasi henkilöitään ja heidän tuntojaan lämmöllä. Nautin myös siitä menneen ajan tunnelmasta, jonka Pekkasen kynä niin taitavasti välitti 2000-luvunkin lukijalle. Melkeinpä toivoin, että voisin minäkin elää tuossa maailmassa. Mutta meillä 2000-lukulaisilla on sama Jeesus, sama pelastus ja sama Jumalan sana, jota saamme lukea ja pyrkiä noudattamaan.

SLEY 1963, 262 sivua

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Anna-Mari Kaskinen: Kiireettömyyden lahja

Kuvitus Minna L. Immonen.
Jo nimi ja ulkoasu kertovat, että kysymyksessä on lahjakirja, ja lahjaksi sain tämän itsekin. Itselleni tällä kirjalla on paljon tunnearvoa, koska sain sen mieheltäni, minä joka aina stressaan siitä, etten saa tarpeeksi paljon aikaan, en jaksa niin kuin pitäisi enkä ole sellainen tehokas ja aikaansaava "kelpo vaimo", josta Sananlaskujen kirjassa puhutaan.

Silti, vaikka olen a) luonteeltani enemmän mietiskelijä kuin touhuaja ja b) terveydentilanikaan takia en jaksa niin paljon kuin pitäisi, mieheni antoi minulle tällaisen kirjan: Kiireettömyyden lahja! Kirjan, jonka runoissa kannustetaan jättämään suorittaminen ja lepäämään, olemaan hiljaa. Kaskinen kehottaa unohtamaan vaatimukset ja stressin.

Kirjaa kuvaa hyvin esimerkiksi seuraava runo:

Mistä levon löytää voisin?
Tänään riitä en.
Vihdoin itselleni soisin
hetken hiljaisen.

Liian monta vaatimusta
täytettävä on.
Silti sisälläni syyttää
sormi armoton.

Missä löydän mielenrauhan,
kiireen jättää saan?
Milloin olen valmis levon
vastaanottamaan?

Toisaalta tämä runo eroaa monista muista ehkä siinä, että siinä enemmän kysellään ja ollaan ahdistuneita oman riittämättömyydentunteen ja sisäisten vaatimusten kanssa. Mutta juuri siksi minun itseni on kaikkein helpoin eläytyä tähän runoon, koska itsekin kyselen näitä samoja kysymyksiä enkä osaa ottaa armoa tai lepoa vastaan (en Jumalalta enkä ihmisiltä).

Muissa Kaskisen runoissa on enemmän levollista luottamusta ja kehotusta lepoon. Esimerkiksi yhdessä runossa puhutaan syksystä, jolloin kesän helteisen uurastuksen jälkeen on lupa vetäytyä lepoon. Runo loppuu näin lohdullisesti:

Syksy kutsuu sinua:
ole toivon kantaja.
Lepää, kunnes voimaa saat.
Toisillekin aarteet jaat.
Kuorma, ennen leveä
on nyt höyhenkeveä.

Tämän kirjan runoissa kristillinen sanoma ei tule suoranaisesti esiin; se on ehkä tarkoitettukin lahjakirjaksi, jonka voi antaa kenelle tahansa. Seuraavassa runossa on kuitenkin pieni viittaus Jumalaan:

Luottamuksen tielle jään,
vaikken vielä tiedäkään
kenen kanssa, kenen luo,
mitä tulevaisuus tuo.

Kaikki täyttyy aikanaan.
Valmiiksi ei tullakaan.
Tyhjän käden ojennan
käsiin suuremman.

Itse olen niin pulassa sisäisten vaatimusteni kanssa, että vaikka kukaan ihminen ei vaatisi minulta mitään, kuvittelen kuitenkin, että kaikki vain vaativat ja odottavat. Siksi tämäntyyppisiä kirjoja saisi olla enemmänkin. Viime aikoina on ollut tavallistakin raskaampi olo vaatimusten puristuksessa, joten olin jo viime viikosta asti etsinyt tätä kirjaa. Meillä kun vain on kirjahyllyissämme satoja kirjoja ja nekin ovat osittain vaihtaneet paikkaa viime aikoina, en onnistunut löytämään tätä ennen kuin tänään.

Mieheni on muutaman kerran sanonutkin, että eihän kaikkien ihmisten tarvitse olla samanlaisia, ja on tuntunut arvostavan minua juuri tällaisena turhanpäiväisenä mietiskelijäluonteena. Kuulemma ei blogeihinikaan mitään syntyisi, jos en ottaisi aikaa ajattelemiseen ja lukemiseen. Ja tottahan se on. Mutta silti niitä vakuutteluja kai pitäisi kuulla harva se päivä, koska on niin riittämätön ja syyllinen olo, "kun olen vain tällainen".

Tästä nyt tuli hiukan omakohtainen tilitys kirjan henkilökohtaisen merkityksen takia. Mutta Anna-Mari Kaskiselle, jos hän joskus näkee tämän postauksen, haluan sanoa kiitokset tästä kirjasta ja sen levollisesta, armollisesta ja hoitavasta sanomasta!! Näissä runoissa on jotain samaa kuin Jeesuksen sanoissa: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon."

Voin suositella näitä runoja kiireisille, stressaantuneille, erilaisten vaatimusten väsyttämille ja lepoa kaipaaville.

Niin, ja melkein unohdin sanoa! Minna L. Immosen kuvitus kirjassa on kaunista ja herkkää ja sopii hyvin yhteen näiden tekstien kanssa.

Kirjapaja 2014, 47 sivua

maanantai 29. toukokuuta 2017

Reijo Arkkila: Jeesuksen haavat ja veri

Lähetyskirje ystäville Suomessa, Afrikassa ja muissakin maanosissa.
Vastaani tuli tämä Reijo Arkkilan pieni suuri kirja: kooltaan pieni, mutta sisällöltään suuri. Siinä hän tahtoo sytyttää lähetysinnostusta, joka lähtee Golgatan sanomasta, ja tätä Golgatan ristin sanomaa hän tässä kirjassa ihanasti ja evankelisesti kirkastaakin.

Kirja kertoo siitä, kuinka Jeesus on jo tehnyt kaiken meidän puolestamme, eikä mitään muuta tarvita. Ei tarvita mitään "voimaevankeliumia", ihmeitä, terveyttä ja rikkautta, joiden perässä monet kyllä juoksevat. Jeesus lupasi meille ristin tien, jolla voi olla ahdistusta ja vaivoja. Mutta hän valmisti meille pelastuksen ja syntien anteeksiantamuksen - ja siinä on kaikki mitä tarvitsemme; sen riittää.

Arkkila julistaa kirjassaan Jeesuksen veren evankeliumia ja selventää kristillisiä käsitteitä, kuten sovinto ja sovitus, lunastus, armoistuin ja autuas vaihto. Autuaasta vaihdosta hän kirjoittaa:

"... Hän otti meidän syntimme ja autuaassa vaihdossa meille annetaan lahjaksi, meidän ulkopuoleltamme, toisen vanhurskaus... Tarvitsen sen vanhurskauden, joka tulee ulkopuoleltani. Tarvitsen Kristuksen hankkiman vanhurskauden. Muuten jäisin ainaiseen epävarmuuteen. Nyt löydän rauhan Kristuksen täytetyssä työssä. Näin Kristuksen vanhurskaus luetaan hyväksemme ja Hän tulee asumaan meihin. Kiitos autuaan vaihdon!"

Myös voitosta Arkkila kirjoittaa lohdullisesti. Hän puhuu ensin siitä, että vielä sielunvihollinen riehuu, vaikka Jeesus onkin sen jo voittanut. Sitten hän jatkaa:

"Mutta me saamme jo nyt kuuluttaa sanomaa voitosta Kristuksen Golgatan työssä. Saamme myös liittyä voittosaattoon. Juuri tätä kuvaa triumfista, voittosaatosta, apostoli Paavali käyttää (2. Kor. 2:14). Tällaisia triumfeja sotapäälliköt sotaretkiltä palatessaan järjestivät Rooman valtakunnassa. Merkillistä väkeä oli tuossa saatossa. Oli sotavankeja, oli haavoittuneita sotilaita. Ei joukko oikein voittosaatolta näyttänyt. Näin on myös meidän triumfimme. Heikkoja, huonoja, vammaisia me kaikki olemme eri tavoin. Mutta tällaisina saamme liittyä voittosaattoon. Ja Kristus kantaa meidät perille!"

Tähän kirjaan mahtuu yllättävän paljon asiaa sen pieneen kokoon nähden. Arkkila kertoo Suomen herätysliikehistoriaa alkaen herrnhutilaisuuden vaikutuksesta ja siitä, miten herrnhutilaisuus on jollain tavalla "sukua" myös evankeliselle herätysliikkeelle. Hän kertoo myös erilaisista kristillisistä liikkeistä ja herätyksistä Afrikassa, jossa hän on itse ollut lähetystyössä.

Ja lähetyskirje kun on, kertoo tämä kirja tietysti myös SLEY:n lähetystyöstä, lähinnä Afrikassa ja Aasiassa. Koska kirja on ilmestynyt jo vuonna 2003, paljon on lähetyskentillä varmasti tapahtunut sen jälkeen. Itse tiedän lähinnä sen, että Sudan, josta Arkkila myös kertoo, on sen jälkeen jakautunut kahdeksi valtioksi, kun Etelä-Sudan itsenäistyi. Ja Etelä-Sudanissa on hirveä sisällissota, joka on ajanut valtavat määrät ihmisiä pakolaisiksi ainakin Ugandaan. Etelä-Sudanin kirkkokin toimii nyt ainakin osittain, jos ei kokonaan, siellä Ugandan pakolaisleireillä.

Etelä-Sudanista minun on jo pitkään pitänyt lukeakin eräs kirja, mutta toistaiseksi se on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Itse olen siitä maasta kiinnostunut. Mutta yleensäkin kehitysmaista ja myös yleensä lähetystyöstä missä tahansa.

Afrikan yhteydessä Arkkila käsittelee myös itsenäisiä afrikkalaisia kirkkokuntia, jotka ovat ilmeisesti usein karismaattisia. Samoin hän käsittelee kunnian teologiaa (eli menestysteologiaa), josta Afrikassa monet ovat innostuneet (mutta kyllä täällä Suomessakin) - ja sen vastapainoksi tervettä oppia eli ristin teologiaa.

Innostava, rohkaiseva ja uskoa vahvistava kirja tämä mielestäni oli. Voin suositella!

SLEY-Kirjat 2003, 90 sivua + lähde- ja kirjallisuusviitteet

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Aimo T. Nikolainen: "Me tunnustamme yhden kasteen..."

Kun aikanaan oli pakko käydä rajankäyntiä apostolisen Kristus-uskon ja harhaoppien välillä, tulokseksi tuli apostolisen uskon kiteyttäminen tunnustukseen: "Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste...", joka löytyy Paavalin kirjeestä efesolaisille. Tämä näkyy myös Nikean uskontunnustuksessa, jossa sanotaan: "Me tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi." Tästä on saanut nimensä tämä piispa Aimo T. Nikolaisen kirja.

Nikolainen on pyrkinyt kirjoittamaan lyhyen ja selkeän esityksen luterilaisesta kasteopista. Kirja onkin lyhyt ja helposti luettava. Selkeyden kohdalla en tiedä, oliko vika minussa itsessäni, kun silloin tällöin putosin kärryiltä. Mutta paljon kyllä ymmärsinkin ja paljon hyvää löysin tästä kirjasta!

On mielenkiintoista, että vaikka lukisi kuinka monta kastekirjaa, niin jokaisesta niistä saa paljon uusia näkökulmia. Niin kävi nytkin. Siispä lukeminen ehdottomasti kannatti.

Kirjassa korostetaan, että kastamatonta kristittyä ei voi olla olemassa, vaan kasteen kautta juuri tullaan kristityksi. Kasteessa pukeudutaan Kristukseen ja päästään hänen kuolemansa ja ylösnousemisensa kohtalonyhteyteen. Nikolainen kirjoittaa Raamatussa mainitusta parannuksen kasteesta syntien anteeksisaamiseksi. Parannus oli sitä, että otti kasteen. Kaste sitten velvoittaa meitä joka päivä uudestaan kuolemaan itsellemme ja elämään Jumalalle. Kysymyksessä ei ole jokin kertamuutos, jossa meistä tulee "parempia ihmisiä", vaan tarvitsemme jokapäiväistä katumusta ja parannusta. Kaste tapahtuu kerran eikä sitä tarvitse eikä saa uusia, mutta "uskoon tulemista" meille voi tapahtua jatkuvasti. Se on prosessi. Kristityn ihmisen omatunto tarvitsee jatkuvaa puhdistusta; usko ja hyvä omatunto on säilytettävä, kirjoittaa Nikolainen.

Yksi monesta hienosta kohdasta kirjassa käsittelee Markuksen evankeliumin viimeistä lukua, jossa tämä tuttu jae: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu...", kuuluisi kirjaimellisesti käännettynä: "Se, joka on uskonut ja tullut kastetuksi, tulee pelastumaan, mutta se, joka ei ole uskonut, tullaan tuomitsemaan kadotukseen."

Nikolainen kirjoittaa tästä Markuksen kohdasta näin:

"Kun otamme tarkoin huomioon alkutekstin verbien aikaluokat, huomaamme, ettei teksti ensi sijassa puhu menneestä tapahtumasta, uskoon tulemisesta ja kasteesta, vaan se puhuu tulevaisuudesta, siitä, mitä tulee tapahtumaan tulevalla tuomiolla. Kristuksen tullessa tuomiolle pelastuu se kastettu, joka on uskova. Kaste kuuluu pelastukseen. Evankeliumin saarnan tähtäyspisteenä on kaste...
..... Ei-uskova ei pelastu, vaikka olisi kastettu. Kaste ja usko kuuluvat yhdessä Uuden testamentin pelastustiehen. Tuomiolla ei kysytä: uskoitko ennen kuin sinut kastettiin? vaan: oletko sellainen kristitty, kastettu, joka uskoo? Usko ei ratkaissut kasteelle menemistä, mutta usko ratkaisee iankaikkiseen elämään menemisen."

Hienosti sanottu on minusta myös tämä: "Kristitty ihminen on kasteen jälkeen sekä uusi että vanha. Kristus-puku on 'vanhan Aatamin' päällä! Kaste on lahja ja velvoitus. Se on uuden elämän alku, jota on jatkettava. Lopullinen muutos, todellinen muuttuminen, tapahtuu vasta ylösnousemuksessa."

Hienoa tämä oli minusta siksi, että on olemassa sellaistakin julistusta, jonka mukaan uskovassa ihmisessä on vain uusi luomus. Kuitenkin synti ja "vanha Aatami" riippuu meissä kiinni loppuun asti.

Kuten monessa muussakin kastekirjassa, myös tässä käsitellään sitä, kastoiko alkukirkko lapsia: mitä aiheesta kertoo Raamattu, entä ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät. Nämä olivatkin minulle jo tuttuja asioita. Todistusaineistoa on olemassa. Lapsikaste oli käytössä, ja vasta myöhemmin oli sellainenkin kriisivaihe, jossa kastetta ruvettiin lykkäämään mahdollisimman lähelle kuolemaa, mikä ei suinkaan ollut raamatullista.

Kirjan lopussa käsitellään lyhyesti vielä baptismin syntyä ja verrataan vapaita suuntia ja kansankirkkoa keskenään.

Kirjaneliö 1981, 84 sivua

maanantai 22. toukokuuta 2017

Reijo Arkkila: Luterilaista linjanvetoa

Kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka siinä käsitelläänkin tavallaan "vanhoja" asioita - tai oikeastaan juuri siksi. Reijo Arkkila on nimittäin koonnut tähän kirjaan noin puolet 80-luvulla Ilkka-lehteen kirjoittamistaan kolumneista (tarkemmin sanottuna vuosina 1982-1990). Näissä hän käsittelee kirkon tilaa ja asioita, jotka silloin olivat ajankohtaisia.

Aluksi tuli kyllä mieleen, että nämähän ovat vanhoja asioita. Mutta sitten kiinnostukseni heräsi, koska olen sentään itsekin elänyt 80-luvulla; nuo vuodet olivat peruskoulu- ja lukiovuosiani. Halusin lukea ja katsoa, minkä verran muistan niistä ajoista, ja toisaalta verrata, minkä verran asiat ovat vuosikymmenien saatossa muuttuneet. Mikä on pysynyt ehkä samana ja mikä muuttunut - ja miten myönteistä tai kielteistä kehitys on ollut?

Monet asiat olivatkin tuttuja: uusi virsikirja, naispappeus, kommunismin romahtaminen ja idän kirkkojen vapautuminen muun muassa. Muistan sen, kun puhuttiin paljon Heikki Räisäsestä, joka ei tainnut uskoa Raamatussa juuri mihinkään. Muistan hämärästi myös Raamattu tutuksi -luennot, mutta en varmaankaan ollut tajunnut, miten suuri kansanliike se silloin oli. Enkä muista, oliko omassa kotiseurakunnassani noita luentoja silloin, vai mitä ne luennot olivat, joilla itse joskus kävin.

Itselleni oli mukava myös lukea vähän syntymäseurakuntani historiaa, kun Arkkila kirjoitti myös Elias Laguksesta, joka käänsi Siionin virret suomeksi. Lagus oli tuolloin ollut pappina kotipitäjässäni, jossa Siionin virsien 200-vuotisjuhlat sitten pidettiinkin vuonna 1990. Itsekin olin siellä mukana, kuten myös Arkkila oli näköjään ollut.

80-luvulla kirkko luopui entistä enemmän Raamatun sanasta, mutta toisaalta herätysliikkeet vahvistuivat tuona aikana. Uudet uskonnolliset liikkeet tekivät tuloaan maahamme, vapaat suunnat olivat voimissaan ja esimerkiksi New Age oli huolenaiheena.

Mielenkiintoista oli lukea, että tuolloin tuli myös kuluneeksi 500 vuotta Martti Lutherin syntymästä, ja silloin kai oli jonkinlainen juhlavuosi asian tiimoilta, niin kuin tänä vuonna puolestaan on uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuosi.

Toinen juhlavuosi tuolloin oli Venäjän ortodoksisen kirkon tuhatvuotisjuhla. Kirjassa eletään myös todeksi sitä ihmettä, kun esimerkiksi Neuvostoliitto vapautui ja Suomestakin voitiin mennä julistamaan evankeliumia varsinkin inkerinsuomalaisille ja auttamaan heitä kirkonrakennustöissä. Kiinassakin todettiin kristittyjen vain lisääntyneen, vaikka kristinusko oli yritetty siellä saada tuhottua.

Arkkila käsittelee kirjassa kriittisesti ja rakentavasti monia kirkon ongelmia, joista kaikista minä maallikkona en ole asiantuntija sanomaan mitään. Mutta mitä aihetta ikinä hän käsitteleekään, jokaisessa kolumnissa on myös kirkkaana se, mikä tässä kaikessa on tärkeintä: Jeesuksen ristintyö, sana ja sakramentit. Kun pysymme Jumalan sanassa ja luterilaisessa tunnustuksessa, me kestämme. Mutta uskaltaako kirkko olla aidosti Kristuksen kirkko, Arkkila kyselee.

Minusta ihanaa kirjassa oli juuri tuo syvällinen, evankelinen ristin, sanan ja sakramenttien korostus. Nautin noista kolumnien evankelisista loppuhuipennuksista ja sain niistä ravintoa sielulleni.

Arkkila myös rohkaisee lukijaa käymään kirkossa, koska vain sanan ja sakramenttien kautta pysymme uskossa. Lisäksi hänen tekstinsä sytyttivät minussakin uutta sanan nälkää, mikä oli ilahduttavaa, koska Raamatun lukeminen on jäänyt aivan liian vähäiseksi viime aikoina. Arkkilan tekstistä huokuu rakkaus Raamattuun, ja se on tarttuvaa.

Minusta oli antoisaa ja mielenkiintoista tutustua 80-luvun luterilaisuuteen. Paljon ongelmia oli silloinkin. Yllättävää minusta oli, että jossain kohdassa mainittiin, että homojen vihkimistäkin oli kirkon piirissä käsitelty. Itse en muista tuolta ajalta homokysymystä; tuntuu kuin siitä olisi alettu puhua vasta nyt. Mutta näköjään se oli vähintään pinnan alla jo 80-luvulla.

Virkakysymyksen kohdalla kirjassa pohditaan, saavatko perinteisen luterilaisen näkemyksen omaavat papit vielä toimia vapaasti kirkossa. No, nythän sekin on nähty, miten siinä on käynyt.

Mutta oli silloin siis paljon myös hyvää, kuten tuo Raamattu tutuksi -liike ja herätysliikkeiden kukoistus.

Sekin oli jotain, että tällaisia kolumneja yleensä julkaistiin Ilkassa. Nykyäänkin Ilkassa on kyllä juttuja kristillisistäkin tapahtumista ja kristinuskoa käsitellään yleensä myönteisessä sävyssä, toisin kuin vaikka Helsingin Sanomissa. Mutta nykyään Ilkassakaan ei sentään ole kristillisiä kolumneja. Sunnuntaisin ja pyhäpäivinä on hartauskirjoitukset, ja siinäpä se sitten onkin.

Tässä jotain aitoa Arkkilaa kolumnista, jonka otsikko on Kaksi kallista helmeä:

Tuure Toivion kirja johtaa meidät löytämään katekismuksestamme erityisesti kaksi kallista helmeä, kasteen ja Ehtoollisen. Eikä vain löytämään katekismuksestamme, vaan ottamaan ne käyttöön jokapäiväisessä uskonelämässämme. On syytä kysellä, onko oman tai koko kirkkomme hengellisen elämän heikkouden perussyitä, että aivan liian vähän pidämme esillä siunattuja sakramenttejamme. Oletko ystävä muistanut tänään iloita siitä, että olet kasteessa tullut Jumalan lapseksi? Olet saanut koko taivaan omaksesi. Milloin olet viimeksi käynyt Herran pöydässä? Sinne sinua kutsutaan ja rohkaistaan.

SLEY-Kirjat 1991, 160 sivua
Tässä näytteeksi pari aukeamaa kirjasta.

torstai 18. toukokuuta 2017

Marjo Ojalammi: Nokinen sydän. Kirje isälle.

Nokinen sydän on uutuusromaani, joka kertoo isän kuolemasta. Aikuinen tytär Elisabet saa kuulla eteläpohjalaisen isänsä kuolleen äkillisesti sydänkohtaukseen ja matkustaa äitinsä luo. Hän pystyy ottamaan viikon vapaata työstään ja jää äidin luo järjestelemään hautajaisia, tukemaan vanhaa äitiä ja suremaan yhdessä tämän kanssa.

Kirja on jaettu lukuihin noiden seitsemän äidin luona vietetyn surupäivän mukaan. Suremisen ja hautajaisjärjestelyjen lomassa Elisabet käy läpi muistojaan isästä ja lapsuudesta. Kirja on konkreettisesti kirje isälle, koska tytär puhuttelee siinä koko ajan isää sinä-muodossa. "Isä, muistan erään kerran..." "Olinko sinulle ei-toivottu lapsi?" "Mutta annoin lopulta sinulle anteeksi. Annoitkohan sinäkin minulle?"

Elisabetin isä on ollut karski pohjalainen mies, joka vetäytyi kovan ja kylmän kuoren taakse ja jäi tyttärelleen ikuisesti etäiseksi ja tuntemattomaksi. Isä ei tuntunut hyväksyvän tytärtään eikä suonut hänelle ollenkaan isän rakkautta. Väkivaltaakin hän saattoi käyttää ja sai raivokohtauksia. Tytär pelkäsi isäänsä ja oli onnellinen koulussa, jossa hän koki olevansa turvassa. Koulun jälkeen hän meni koko illaksi ystävänsä luo ja kävi kotona vain nukkumassa, koska kotona oli niin ahdistavaa.

Elisabetilla oli myös sairautta jo lapsena, muun muassa astma. Tästäkään hän ei saanut myötätuntoa isältään, vaan isä raivostui esimerkiksi hänen yöllisestä hengenahdistuksestaan ja syytti tytärtä, ettei tämä anna hänen nukkua. Muutenkin isä syytti ja syyllisti Elisabetia kaikesta mahdollisesta, ja näin tytär oppi uskomaan omaan kuviteltuun huonouteensa ja syyllisyyteensä. Kun Elisabetilla oli jossain vaiheessa myös anoreksia ja isä sai sitten ensimmäisen sydänkohtauksensa, hän syytti Elisabetia ja tämän anoreksiaa siitäkin.

Psyykkistä oireilua Elisabetilla oli anoreksian lisäksi muutenkin lapsena. Hänellä oli jo pienenä sairaalloinen pöpökammo ja myöhemmin hän sai paniikkikohtauksia. Vielä naimisiin mentyäänkin ja päästyään pois lapsuudenkodistaan hän aluksi heräili öisin kauhunhuutoonsa, kunnes tilanne vähitellen rauhoittui.

Kaikesta tästä johtuen kirja ei ole kevyttä luettavaa. Mutta on totta, että tällaisiakin isiä on. Vainajasta haluttaisiin helposti tehdä kuolemansa jälkeen jonkinlainen pyhimys, mutta entä jos vainajasta ei ole juurikaan hyviä muistoja? Tällaisen kokeneille tämä kirja tarjoaa hienoa vertaistukea. Elisabet miettii jopa, olikohan hänen isänsä narsisti. Tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Heidän läheisilleen voin tätä kirjaa myös suositella.

Elisabet toki rakastaa isäänsä ja on antanut hänelle aikuisiällä anteeksi. Kirjan loppu on myös lohdullinen, ja siksi se kannattaa ehdottomasti lukea loppuun asti. Lopulta kirjassa on toivon ja eheytymisen näkökulma.

Myös kristillinen usko tulee kirjassa esiin. Elisabetin isä on perusluterilainen, joka lukee Raamattua kotona, mutta ei juuri käy kirkossa. Elisabetista itsestään taas tulee helluntailainen, mikä ei suinkaan helpota hänen ja isän välejä.

Enimmäkseen uskonasioista puhutaan kirjassa niin, että minkä tahansa suunnan uskovaiset voivat niihin yhtyä. Vain muutamassa ohimenevässä kohdassa tulevat esiin opilliset kysymykset.

Kirjailija, teologi Marjo Ojalammi itse sanoo minulle lähettämässään sähköpostissa: "Kirjassa varjot ovat voimakkaat, olen maalannut tummin värein, mutta siellä täällä valo pilkahtaa, joskus kirkkaastikin. Kansikuva on hyvä metafora tästä. Kirjan kertoja Elisabet joutuu palaamaan lapsuutensa traumaattisiin tilanteisiin, jotka ikään kuin räjähtävät lukijan silmille. Armo ja anteeksiantamus kuvataan 'palasina' tai vilauksina läpi synkkyyden."

Synkkyyttä ei kannata pelästyä. Ja rankan isä- tai äitisuhteen kokeneet tietävätkin, että tällaista voi olla. Kuten takakannessa sanotaan, Nokinen sydän onkin suru- ja terapiakirja. Sellaisessa on lupa käsitellä raskaita aiheita. Minusta on hyvä, että jollain uskovaisellakin on rohkeutta puuttua näin kipeisiin asioihin kaunistelematta niitä yhtään. Meidän uskovienkin rikkinäisyys ja syntisyys tekee sen, että voimme olla hankalia isiä, äitejä, poikia tai tyttäriä. Vaikka sitten olisimmekin uskovaisia, kuten Elisabetin isäkin oli.

Kirjan nimelläkin on oma tarinansa:

Nostan kärähtäneen liinan pois ja näen, että pöydän pintaan on palanut selkeä, symmetrinen sydämen kuva. Nokinen sydän.
  Isä, sinäkö sen teit? Osoittaaksesi, että välität meistä ja rakastat meitä - minua. Järkytymme äidin kanssa katsoessamme tätä rakkauden symbolia. Meitä itkettää.
  Nokinen sydän lohduttaa minua. Se antaa voimia elämään. Näin vaarallisella tavalla... Äiti haluaa peittää hiiltyneen, mustan jäljen pöytäliinalla, mutta minä en. Annan silti äidin peittää sydämen.

Marjo Ojalammi kertoo itse kirjastaan tarkemmin osoitteessa http://esikoiskirjailija-marjo-ojalammi.webnode.fi/. Sieltä käy ilmi muun muassa, että kirja on tehty aitona surutyönä ja perustuu omaelämäkerralliseen ainekseen, mutta henkilöitä on sekoitettu ja nimiä muutettu niin, että suoria johtopäätöksiä ei voi eikä kannata tehdä.

Kirjan todella kauniin kannen on toteuttanut Paula Heiäng.

Lämmin kiitos arvostelukappaleesta kirjailijalle!

Reuna Oy 2017, 258 sivua