torstai 23. helmikuuta 2017

Janne Tolvanen: Haavoittuneen iltarukous

Luin "välipalaksi" tällaisen ohuen, mutta sisällöltään melko raskaan kirjan, tositarinan kirjoittajan omasta elämästä. Hän oli nuori mies, mennyt juuri naimisiin ja aloittamassa opintojaan Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksella. Kaiken piti olla hyvin, mutta äkkiä Janneen iski hirveä masennus ja ahdistus, joka ei hellittänyt, vaan vain paheni. Hän ihmetteli, miten hänellä voi olla näin paha olo, kun ulkonaisesti asiat olivat hyvin ja hänen olisi kuulunut olla onnellinen. Lisäksi hän oli luullut, että uskovaiset eivät sairastu psyykkisesti.

Kun Janne sitten alkaa kirjassa kertoa menneisyydestään, jota hän kävi myös ammattiauttajien kanssa läpi, lukija ei enää ihmettele, miksi hän sairastui. Niin rankka lapsuus ja nuoruus hänellä oli ollut. Hänen isänsä joi ja lopulta äitikin alkoi juoda, kun ei enää kestänyt selvin päin katsella sitä menoa. Lisäksi äiti käytti vielä lääkkeitä yhdessä alkoholin kanssa. Vanhemmat erosivat toisistaan useamman kerran ja paljon muutakin raskasta Janne joutui kokemaan, kuten läheisten kuolemia. Hänen piti yrittää olla vahva, kun muilla oli elämä sekaisin.

Kirjassa Janne kertoo näistä menneisyyden kokemuksistaan ja sairausajastaan. Hän oppi sairautensa kautta paljon itsestään, elämästä ja Jumalasta. Muun muassa sen, että uskovaistakin koskevat samat lainalaisuudet kuin muitakin ihmisiä ja niin mekin voimme vaikka sairastua psyykkisesti siinä missä kuka tahansa. Janne oppi myös, että Jumala on vahva silloinkin, kun me olemme heikkoja. Hän oppi puhumaan avoimesti asioistaan, kun ennen kaikki energia oli mennyt salailuun ja vahvan julkisivun pitämiseen.

Janne löysi myös armollisen Jumalan. Hänelle armo oli vaikea läksy, koska hän oli lapsesta asti joutunut suorituksilla ansaitsemaan hyväksyntää. Armosta hän kirjoittaakin paljon varsinkin kirjan loppupuolella.

Kirjoittaja sai lopulta avun masennuslääkkeistä ja piristyi. Tämä kirja on kuitenkin kirjoitettu niin pian näiden tapahtumien jälkeen, että ei voi tietää, uusiutuiko tai kroonistuiko Jannen masennus myöhemmin, kuten helposti voi käydä, jos on ollut oikein rankka menneisyys. Oli miten oli, toivottavasti hän on saanut edelleen pysyä löytämänsä armollisen Jumalan hoidossa niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä.

Kirja tarjoaa vertaistukea niin masentuneille kuin alkoholistiperheiden lapsillekin. Myös jos joku ei läheisten kuollessa ole pystynyt suremaan, sellaiseenkin tilanteeseen Jannen kokemuksista saa vertaistukea.

Tekstin lomassa on lisäksi Jannen kirjoittamia runoja aiheeseen liittyen.

SLEY-Kirjat Oy 1996, 127 sivua

tiistai 21. helmikuuta 2017

Riitta Aaltonen & Riitta Gerlin (toim.): Paastokirja

Tarkoitukseni oli olla ajan hermolla ja lukea paastoaiheinen kirja näin paastonajan lähestyessä. Ensi sunnuntaihan on jo laskiaissunnuntai, josta paastonaika alkaa. Mutta aina ei pysty siihen mitä aikoo. Varsinkaan tällä hetkellä lukemiset eivät aina suju niin kuin ajattelisi, koska olen terveyssyistä hyvin väsynyt eikä paastoaihe senkään takia tuntunut kovin kiehtovalta.

Luin siis kirjasta vain vähän alkua, mutta olen kyllä lukenut tämän kirjan joskus aikaisemmin. Joten jos nyt joku olisi kiinnostunut etsimään käsiinsä tällaisen kirjan, kerron siitä jotain ylimalkaista.

Kirjassa paastoa lähestytään luterilaisesta näkökulmasta. Lukujen otsikot ovat seuraavat: Paasto Raamatussa ja kristillisessä perinteessä; Paasto arjessa, ihmisten keskellä; Paastonajan rukous- ja mietiskelykalenteri; Paaston vaikutus terveyteemme ja Paaston käytäntö. Aihetta käsitellään sekä hengellisestä, henkisestä että ruumiillisesta näkökulmasta; onhan ihminen kokonaisuus ja myös paasto vaikuttaa näihin kaikkiin osa-alueisiin. Luvun paaston terveysvaikutuksista on kirjoittanut lääkäri, joten hänellä on asiantuntemusta.

Paastonajan rukous- ja mietiskelykalenterin ovat laatineet Riitta Aaltonen ja Anna-Mari Kaskinen. Se sisältää rukouksia ja Raamatun jakeita sekä adventin ajan että pääsiäistä edeltävän paaston jokaiselle päivälle.

Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo, jos joku haluaa perehtyä paastoaiheeseen tarkemminkin. Lisäksi esitellään kirjoittajat, joita on yhteensä viisi eli jo otsikossa mainittujen kirjan toimittajien lisäksi kolme: kirjailija Anna-Mari Kaskinen, lääket.lis. Helena Mäkelä ja kirjailija Anna-Maija Raittila.

Kirjassa kerrotaan paastossa olevan sekä yksilöllinen että yhteisöllinen ulottuvuus, samoin kuin uskonelämässä yleensäkin. Ja määritellään paaston olevan sitä, että opitaan sanomaan joillekin asioille kyllä ja toisille ei. Joitain tällaisia hajanaisia ajatuksia jäi mieleeni siitä alkuosasta, jonka luin.

Loppuun ote kirjan alkupuolelta:

Paastokäytäntöä on sovellettu eri tavoin kirkkojen piirissä. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa puhutaan kurinalaisen elämän merkityksestä kristillisessä kilvoituksessa. Siihen sisältyy ruumiin harjoittaminen, paasto ja työnteko. Tunnustuskirjoissa korostetaan kuitenkin sitä, ettei sellaisilla teoilla ansaita armoa.
  Nykyään kirkoissa kristittyjä rohkaistaan sellaiseen paastokäytäntöön, joka soveltuu tämän ajan ihmisen elämänrytmiin. Näin vedotaan ennen kaikkea kunkin henkilökohtaiseen aloitteeseen. Jokainen antaa itse tilaa ja etsii muodon ja sisällön parannuksen ja luopumisen haasteelle. Joku täyttää tämän haasteen rajoittamalla syömistä ja juomista, toinen vähentämällä nautintoaineiden käyttöä. Joku osallistuu entistä säännöllisemmin kirkon jumalanpalveluselämään, joku sitoutuu sellaiseen kieltäytymisen muotoon, jolla on jokin sosiaalinen tavoite. Kieltäymyksen avulla säästetty raha voidaan esimerkiksi lahjoittaa johonkin tarkoitukseen lähimmäisten hyväksi.

Karas-Sana Oy 1995, 137 sivua.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Muita kirjablogeja

Tänään 19.2. vietetään kristillisen kirjan pyhää. Ennen kuin itse alan viettää päivää asiaankuuluvasti lukien, ajattelin kertoa joistain muista kirjablogeista, joita olen tässä löytänyt. Näissä kaikissa löytämissäni kirjoitetaan sekä maallisista että hengellisistä kirjoista. Niihin kannattaa tutustua.

Niin, sivullani on kyllä linkki luterilainen.net -sivulle, jossa blogataan pelkästään kristillisistä kirjoista. Se löytyy sivultani oikeasta alareunasta. Mutta tässä niitä muita blogeja:

Juuri äsken löysin tämän: siskolatvus.blogspot.fi  Blogin pitäjä Sisko Latvus on itsekin kirjoittanut joitain hengellisiä kirjoja. Hän pitää näköjään myös antikvariaattia.

Toinen viime aikojen löytö on kaikkeakirjasta.blogspot.fi  Siellä kerrotaan välillä kristillisistä romaaneista, mutta muistakin kristillisistä kirjoista, esimerkiksi luin sieltä kerran jostain Lutherin kirjasta.

Samoin sheferijm.blogspot.fi kirjoittaa maallisten kirjojen lisäksi myös kristillisistä, niin myös tuhansiasivuja.blogspot.fi

En tiedä näistä kaikista bloggaajista, mitä kirkkokuntia tai herätysliikkeitä he mahdollisesti edustavat, mutta hyvistä kirjoista he ovat kirjoittaneet. Mutta jos joku tänne blogiini eksynyt kaipaa helluntailaista näkökulmaa, niin tietääkseni blogin tuulinenmaa.blogspot.fi pitäjä edustaa sitä. Hän kirjoittaa kirjojen ohella myös kahvista, siispä kahvin ystävät mars sinne!

Voihan olla, etteivät tässä vielä ole edes kaikki tietämäni uskovaiset kirjabloggaajat, mutta tässä nämä tähän asti löytämäni.

Hyvää kristillisen kirjan pyhää! Lukemisiin!

Lisäys: Myös liioliilukee.blogspot.fi -blogissa tulee tulevaisuudessa olemaan myös kristillisiä kirjoja, lähinnä ortodoksisesta näkökulmasta, mutta myös muuta.

Jos sinulla tai jollain muulla on blogi, jonka linkin voisi tänne vielä lisätä, niin kerrohan minulle!

perjantai 17. helmikuuta 2017

Asta Scheib: Katharina - Karannut nunna

Taas yksi romaani - mutta ensi kerralla varmaankin vaihteeksi jotain muuta. Tämä romaani kertoo Katharina von Borasta, Lutherin vaimosta, ja heidän yhteisestä elämästään. Kirjan kerrotaan olevan Katharina von Boran ja Martti Lutherin rakkaustarina, mutta romantiikannälkäinen joutuu pettymään: enemmänkin kirjassa kuvataan karua, riitojen ja yksinäisyydentunteen sävyttämää arkirakkautta.

Tarina alkaa siitä, kun eräs mies auttaa Katharinaa ja useita muita nuoria nunnia pakenemaan luostarista. Katharinan isä ja äitipuoli toimittivat hänet luostariin jo pienenä lapsena; hänen oma äitinsä oli kuollut. Luostarissa Katharina vietti melkein 20 vuotta ja tuli siellä tuntemaan sen saman ankaran, vaativan ja ahdistavan Jumalan, jonka Lutherkin luostarissa tunsi. Ainakin romaanin mukaan Katharina olikin melko kapinallinen.

Martin ja Katharinan päätyminen yhteen ei ollut mikään itsestäänselvyys. Martti oli naimisissa työnsä kanssa ja Katharinalla oli muuta mietittävää. Mutta pari heistä lopulta tuli.

Elämä tuon ajan Euroopassa oli kovaa ja karua. Oli verisiä kapinoita ja sotia, ruttoa ja koleraa, syntymää ja kuolemaa - ja uskonpuhdistajalla tietysti loputtomia oppikiistoja. Protestantteja vainottiin. Mustassa luostarissa, jossa Lutherit asuivat, tuntui asuvan hirveästi porukkaa. Aina sinne ilmestyi jostain pakolaisia tai Lutherin työtovereita; ottivatpa Lutherit useita ottolapsiakin omiensa lisäksi. Katharina oli lapsesta asti luonnostaan herkästi vihastuva, ja Mustassa luostarissa suuttumisen aihetta totisesti riitti, kun kansaa tuli ja meni. Eräässä kirjeessään Katharina kuvasi, että siellä oli yhtä aikaa majatalo, sairaala ja hullujenhuone (tai jotain vastaavaa).

Ei ollut helppoa olla uskonpuhdistajan vaimo. Ainakin tämä romaani kuvaa Katharinan kokeneen, että Luther oli tiukemmin naimisissa kirkon kuin hänen kanssaan. Katharina oli mustasukkainen Lutherin ystäville ja vihamiehille, koska näille hänellä oli enemmän aikaa ja energiaa kuin vaimolleen.

Enimmäkseen kirja kuvaa elämää Katharinan ja perheen näkökulmasta, mutta siellä täällä kerrotaan myös, mitä Lutherin työrintamalla milloinkin oli meneillään.

Kun en ole koskaan lukenut mitään faktatietoa Katharina von Borasta, minua vaivasivat lukiessani koko ajan kysymykset siitä, mikä tässä tarinassa oli todenperäistä ja mikä kirjailijan mielikuvitusta; romaanista kun on kysymys. Tulin hirveän uteliaaksi tietämään tosiasioita Katharinasta ja Lutherin perheestä. Jos niistä on jotain kirjoitettu? Siinä mielessä luen mieluummin elämäkertoja. Minusta tuntuu vähän hassulta, että oikeasti olemassa olleista henkilöistä kirjoitetaan romaaneja, koska niissä kaikki ei pidä tarkalleen paikkaansa. Ja minä kun olen niin utelias tietämään, miten asiat ovat oikeasti olleet!!

Kirjassa on esimerkiksi useita Katharinan ja Martin kirjeitä toisilleen ja ystäville - ovatko ne aivan oikeasti kirjoitettuja kirjeitä vai kirjailijan keksimiä?

Tämän romaanin huomaa naisen kirjoittamaksi ja varmasti se myös enemmän kiinnostaa naisia ja on naisille suunnattu. Moni lukija voi hiukan hämmentyä kirjailijan avoimesta seksuaalisuuden kuvauksesta useassa kohdassa. Esimerkiksi siitä, että luostarissa nuoret nunnat hakivat fyysistä läheisyyttä toisistaan. Miten se asia lienee oikeasti ollut juuri Katharinan kohdalla, mene ja tiedä. Mutta selibaattiin pakottaminenhan aiheuttaa nykyäänkin katolisen kirkon piirissä kaikenlaisia ongelmia.

Seuraavasta otteestakin voi päätellä, ettei varmasti ollut helppoa olla uskonpuhdistajan vaimo:

"Kaikki kuitenkin työskentelevät mielellään puutarhassa ja pellolla, jopa pöytävieraatkin tulevat apuun - talossa näet ei ole hyvä olla. Luther on viikko- ja kuukausikaupalla ollut sotkeutuneena ehtoollisriitaan. Lutherin kiukku sveitsiläisiä ja yläsaksalaisia kohtaan on mukana pöydässä ja tulee mukana vuoteeseen. ----
  Vain Katharina tietää, miten työn rasittama Luther on. Hänen työhuoneessaan on jatkuvasti ihmisiä: kirjapainon lähettejä, työtovereita, Bugenhagen, Jonas, Cruciger tai Rörer, oikolukija. Martinus sanelee, kirjoittaa itse, väittelee, kuuntelee avunpyyntöjä, sovittelee riitoja - Katharinan mielestä meno Mustassa luostarissa on usein kuin hullujenhuoneessa. Edes pöydässä ei saa olla kunnolla rauhassa. Varsinkin Martinus lusikoi ruoan nopeasti ja poissa olevana suuhunsa. Sitten taas väitellään vielä väittelemästä päästyäkin..."

Kirjan lopussa on lista, jossa on tärkeitä vuosilukuja Lutherien elämästä. Ja aivan viimeisenä on sanasto, jossa selitetään kirjassa esiintyneet vierasperäiset sanat. Sen listan tietysti huomasin vasta, kun kirja oli jo luettu.

Perussanoma Oy 1996, 214 sivua.
Suomentanut Hannu Väisänen.

torstai 16. helmikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Olen lukenut tämän uutuus- ja esikoisromaanin heti sen ilmestyttyä alkuvuodesta, mutta aluksi en aikonut kirjoittaa siitä tänne. Kuitenkin tänään, kun huomasin, että kirjasta oli arvio Sanansaattaja-lehdessäkin, päätin sittenkin myös minä kantaa korteni kekoon ja blogata kirjasta.

Lyhyesti sanottuna tämä romaani on tarina matkasta helluntailaisuuteen ja sieltä pois. Lukiota käyvällä kainuulaisella Elsalla on turvallinen kasvuympäristö perheessään, jossa isoisän veisaamat körttivirret kaikuvat. Äiti on puolestaan maallistunut ja vapaamielinen. Elsalle ei riitä kumpikaan näistä teistä, vaan hän ihastuu nuoruuden palolla helluntailaisiin, jotka puhuvat kielillä ja joiden kokouksissa on jännitystä. Helluntailaisten pariin hän päätyy kahden ystävänsä mukana.

Tätä palavaa nuorta helluntai-Elsaa kuvataan joka toisessa luvussa. Joka toisessa taas ollaan Kolumbian pääkaupungissa Bogotassa, jossa Elsa myöhemmin elää nuoren naisen elämää yhä helluntailaisena, mutta jo epäillen. Hän rakastaa sissien vankina viidakossa ollutta Manuelia, joka on myös helluntaiseurakunnan toiminnassa aktiivisesti mukana. Elsan ja Manuelin ystävyys on kaunis, mutta Manuel on uskossaan hyvin ehdoton ja Elsa tuntee etääntyvänsä hänestä ja varsinkin hänen uskostaan.

Tämä tarina perustuu enemmän tai vähemmän kirjoittajan omiin kokemuksiin, ainakin mitä tulee helluntaikuvioihin ja sieltä pois lähtemiseen. Törmälehdolle myös Kolumbia on tuttu maa, joten hän osaa kuvata sitä hyvin aidosti.

Tarinassa ja ilmeisesti myös Törmälehdon omassa kokemuksessa surullista on se, että helluntailaisuuden jättämisen myötä hylätään myös usko kokonaan. Kuten Sanansaattajan kirja-arviossakin sanottiin, olisi ollut myös muita teitä. Kirjan Elsan kotona oli turvallista körttiläisyyttä; hän olisi voinut palata myös siihen. Mutta usein on niin, että kun on ensin ollut yhdessä äärilaidassa, täytyy seuraavaksi mennä toiseen äärilaitaan pakoon päästäkseen. Itsellänikin oli nuorena vaihe, jossa luovuin uskosta kokonaan, kun ahdas usko ahdisti.

Helluntailaisuus sellaisena kuin se kirjassa kuvataan, tuntuukin aika rankalta, ja kielilläpuhuminen tuntuu olevan helluntailaisilla aivan liian keskeisessä roolissa. Eteläamerikkalaisessa suurkaupungissa Elsalla on kuitenkin lopulta tarvitsemaansa tilaa alkaa ajatella, kuka hän itse oikein on ja mihin hän uskoo. Ja mihin ei.

Elsan tarina muistuttaa siitäkin, kuinka varsinkin nuoreen ihmiseen voi tunneperäinen kristillisyys vedota, kun ei riitä se "tylsä ja tavallinen luterilaisuus" ja rukiinen sanan leipä. Älkööt nyt pahastuko blogini mahdolliset ei-luterilaiset lukijat (eli siis lähinnä vapaitten suuntien ihmiset), mutta tässä blogissa kirjoitan täysin luterilaisesta näkökulmasta, kuten voi jo blogin nimestä päätellä. Lopulta kuitenkaan tunnekuohut eivät auta ihmistä pahan paikan tullen ja monia pettymyksiä on koettu sillä tiellä, jossa aina odotellaan, "mitä järisyttäviä kokemuksia Jumala seuraavassa kokouksessa antaa". Lopulta jopa tunneihminen voi tarpeeksi väsyttyään hakeutua vähemmän tunneperäisen kristillisyyden piiriin, kuten itselleni on käynyt.

Kirjan kieli on kaunista ja tarjoaa näin esteetikolle sielun ravintoa. Myös Etelä-Amerikasta kiinnostuneille suosittelen tätä kirjaa.

Otava 2017, 288 sivua.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus

Joudun tunnustamaan, että olen huono lukemaan kovin paksuja romaaneja. Niin huikean hyvä kirjoittaja kuin Mika Waltari onkin, väsähdin noin sivulla 320, kun olisi ollut enää sata sivua luettavaa jäljellä tässä 421 sivun romaanissa. Siispä tästä tulee tämän blogin ensimmäinen kesken jäänyt kirja, josta kuitenkin kirjoitan. En toki kirjoita kaikista kesken jääneistä, mutta tämä kirja ansaitsee tulla kehutuksi.

Tarina sijoittuu Jeesuksen kuoleman, ylösnousemuksen ja helluntain aikaan ja on sekoitus Raamatusta otettua faktaa sekä kirjailijan omaa mielikuvitusta. Varakas roomalainen Markus Mezentius Manilianus on viettänyt aikaa Aleksandriassa ja on muun muassa tutkinut ennustuksia tulevasta kuninkaasta. Sitten hän juuri ennen juutalaisten pääsiäistä saa päähänsä lähteä Jerusalemiin nähdäkseen kerran tuon juutalaisten pyhän kaupungin.

Hän osuu paikalle juuri, kun Jeesus ja kaksi ryöväriä roikkuvat ristillä Golgatalla ja jää seuraamaan tapahtumia. Hän tajuaa, että tämä se juutalaisten kuningas oli ja nyt hänet onkin ristiinnaulittu. Tämän jälkeen hän ei saa rauhaa, vaan hänen on pakko lähteä tutkimaan asioita ja etsimään henkilöitä, jotka voisivat kertoa hänelle, kuka ja millainen tuo Jeesus oli ja mikä oli hänen valtakuntansa ja sen salaisuus.

Kirjassa hän tapaa sekä todellisia Raamatun henkilöitä että täysin fiktiivisiä hahmoja. Paljon ja monenlaista tapahtuu hänen etsiessään totuutta.

Waltari on todella hyvä kirjoittaja ja lukeminen oli nautintoa niin kauan kuin jaksoin lukea. Harmi etten jaksanut lukea loppuun asti, mutta minulle sopivat vähän lyhyemmät tarinat... Waltari kuvaa tapahtumia, paikkoja ja henkilöitä niin todentuntuisesti, että tuntuu kuin hän itse olisi ollut paikan päällä seuraamassa tilanteen kehitystä. Tuntuu myös kuin hänellä olisi paljon tietoa tuon ajan elämästä, niin yksityiskohtaisesti hän kuvaa kaikkea mahdollista.

Itse en olisi tehnyt kaikista Raamatun todellisista henkilöistä sellaisia luonteita kuin he kirjassa ovat, mutta lopulta Waltarin tavassa kuvata heitä on järkeä. Nimittäin hän tekee henkilöistä monesti ristiriitaisia, hankalia ja riidanhaluisia. Lopulta sellaisiahan me ihmiset monesti olemme, miksi eivät siis myös Jeesuksen opetuslapset ja muut, joita hän aikoinaan kohtasi: häntä seuranneet naiset, Lasarus ja muut. Waltarin kuvauksessa on siten realismia, niin fiktiivisiä kuin hahmot ovatkin. Eihän heidän luonteistaan oikeasti ole tietoa. Mutta jotainhan romaanikirjailija joutuu keksimäänkin.

Vaikka itse en ainakaan tällä tietoa jaksanut lukea tätä kirjaa loppuun asti, minusta se on todella upea teos ja ansaitsee tulla luetuksi. Romaanimuodossa käsiteltynä nämä Raamatun tapahtumat myös näyttäytyvät uudesta näkökulmasta. Kun Raamatusta lukee samat asiat aina samoin sanoin, niihin joskus turtuu ja tulee tunne, että johan tämän osaa ulkoa. Mutta näin roomalaisen Markuksen silmin nähtynä näihin tapahtumiin tuli uutta eloa ja tuli tunne kuin melkein olisi ollut itsekin siellä mukana etsimässä ja selvittämässä valtakunnan salaisuutta. Alkoi ajatella, että nämä asiat ovat todella tapahtuneet ja kun kerran tämä kaikki on totta, niin kuinka paljon enemmän Jeesusta pitäisi rakastaa eikä jättää häntä elämänsä sivuhenkilöksi.

Tässä näytteeksi pieni ote kirjasta:

... ratkaisevaa on, onko Jeesus nasaretilainen todella Jumalan poika ja noussut haudasta. Jos niin on, miksipä hän ei elämänsä aikana olisi voinut herättää Lasarustakin. Näin ajattelin ja ajatellessani ihmettelin, olenko tosiaan sama Markus, joka opiskeli Rhodoksen koulussa, pitkin öitä elämöi Rooman kuumilla kaduilla, Baiaen ruusulehdossa lohduttomasti rakasteli toisen miehen vaimoa ja Aleksandriassa vuoroin tutki ennustuksia, vuoroin juopotteli huonossa seurassa päivänkoittoon asti.
  Mikä minua riivasi ja mikä juutalainen noituus minut oli vallannut, kun kävelin viitta pölyisenä ja hieltä haisten juutalaisessa maalaiskylässä, keskellä kanojen kaakatusta, hakemassa todistuksia kuolleista heräämisestä, ihmeteoista ja Jumalasta, joka syntyi ihmiseksi maan päälle, kuoli ja nousi ylös, jotta maailma muuttuisi. Sillä jos niin on tapahtunut, ei maailma enää voi pysyä samana kuin ennen.

Toivotan sinullekin nautinnollisia lukuhetkiä Waltarin seurassa!

WSOY 1995, yhdeksäs painos, 421 sivua.
Ensimmäinen painos 1959.
Waltaria lukemassa.

torstai 9. helmikuuta 2017

Lauri Huovinen: Kasteen lahja elämälle

Tämän isävainajalleni kuuluneen kirjan löysin lapsuudenkodistani. Se on ohut ja nopeasti luettu, mutta sen sivuille mahtuu silti paljon uusia näkökulmia kasteeseen. Jokaisesta kastekirjasta tuntuukin löytyvän aina jotain uutta.

Joitain kohtia tässä kirjassa en aivan ymmärtänyt, mutta enimmäkseen teksti oli ymmärrettävää, järkeenkäyvää ja hyvin Raamatulla perusteltua.

Huovinen kirjoittaa hyvin perisynnistä ja kasteen perustumisesta Jeesuksen sovitustyöhön. Hän kertoo myös, mitä tarkoittaa kastaminen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Yhdessä luvussa pohditaan kasteen ja uskon järjestystä ja todetaan, että toki järjestys voi vaihdella, mutta kastetta edeltävä usko oli Uudessa testamentissa mainituissa tapauksissakin ikävöivää, pelastusta halajavaa uskoa. Myös Huovinen toteaa, että jos pitäisi olla aivan varma, että on kastehetkellä ollut oikealla tavalla uskossa, joutuisi itsensä kastattamaan monta kertaa - kuten hänen tietääkseen jotkut ovat tehneetkin??

 Kirjassa verrataan Jumalan lapseksi ottamista valtion kansalaiseksi ottamiseen. Siinäkin henkilö itse on passiivinen, varsinkin jos on lapsi, mutta valtion hallitus toimii. Kansalaiseksi otettu sitten joko ymmärtää tai ei ymmärrä asian merkitystä ja elää tai ei elä valtion kansalaiselle sopivalla tavalla, mutta kansalainen hän kuitenkin on.

Huovinen kertoo siitä, miten Uusi testamentti jo kertoo lapsenkasteesta. Kun juutalaisuudessa lapset ympärileikattiin ja juutalaisessa proselyyttikasteessa lapsetkin kastettiin, olisihan tätä taustaa vasten Jeesus kieltänyt kastamasta lapsia, jos heitä ei olisi saanut kastaa. Sen sijaan hän kielsi niitä, jotka estelivät tuomasta lapsia hänen luokseen.

Suomalainen teologi Uuras Saarnivaara kirjoitti aikanaan kirjan, jossa hän kielsi lapsen uskon mahdollisuuden ja samalla oikeastaan lapsikasteenkin, mutta myöhemmin hänkin katui ja näki Raamatusta totuuden kasteasiasta. Tästäkin Huovisen kirjassa kerrotaan mielenkiintoisesti.

Kasteen toimitustapaa käsittelevässä luvussa todetaan, että kreikan verbi baptizoo ei tarkoita pelkästään upottamista, vaan myös valelemista, vihmomista ja niin edelleen. Kun esimerkiksi Jerusalemissa helluntaina kastettiin 3000 ihmistä, eihän siellä ollut lähimaillakaan niin paljon vettä, että heidät olisi voinut upottaa. Samoin yleisestikin Israelin alueella on monin paikoin niin vähän vettä, ettei upottaminen tuolloin olisi tullut aina kysymykseen.

Myös kirkkoisien todistuksia alkukirkon kasteopista voi lukea tästä kirjasta.

En paljasta kaikkia herkkupaloja kirjasta, jos joku haluaa lukea. Mutta esimerkiksi roomalaisesta katakombista on löytynyt pian ensimmäisen vuosisadan jälkeen tehty maalaus, joka vahvistaa, että alkuseurakunnan aikanakin kastettiin valelemalla. Siitäkin kirjassa kerrotaan tarkemmin.
'
Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1959, 67 sivua.