sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Liisa Vuorinen: Kultaisia hetkiä - Päiväkirjanlehtiä kansanopistoajalta

Kirjailija Liisa Vuorinen on minulle tuttu jo lapsuudestani asti, koska meillä kotona oli kirjahyllyssä hänen teoksensa Lapsuuden kuvat, jonka luin varmaankin jo lapsena. Olikin mielenkiintoista tutustua häneen nyt lähemmin. Tämä kun on hänen oma päiväkirjansa opiskeluajalta evankelisessa opistossa.

Kiinnostustani aiheeseen lisää sekin, että meillä suvussa monet ovat käyneet evankelisen opiston, myös minä itse. Itse olen nuorena käynyt Karkun evankelisen opiston lukiolinjan, ja toissasyksynä otin Karkun uusiksi ja kävin siellä kolmen kuukauden raamattukurssin, josta olin monesti haaveillut.

Oma äitini on ollut evankelisessa opistossa 50-luvulla, Liisa Vuorinen taas 40-luvulla. Niinpä arvelin, että heidän kokemuksissaan saattaisi olla jotain samaa, ja olin siksikin utelias.

Joulukuun alussa vuonna 1944 Liisa Vuorinen aloitti opintonsa Sairalan evankelisessa opistossa, jonne hän pääsi hiukan kesken lukuvuoden. Hän oli tuolloin 24-vuotias. Alun perin Karjalaan perustettu opisto sijaitsi tuohon aikaan Janakkalassa, josta se on myöhemmin muuttanut Iitin Perheniemeen ja onkin nykyään nimeltään Perheniemen opisto.

Siihen aikaan kansanopistossa opiskeltiin hyvin käytännönläheisiä aineita. Toki oli sellaisia oppiaineita kuin historia, uskonto ja laulu, mutta lisäksi tehtiin käsitöitä ja opiskeltiin kotitaloutta ja maataloutta.

Uskonasiat olivat hyvin keskeisinä esillä opiston elämässä. Oli seuroja ja muita tilaisuuksia. Jos jumalanpalvelusta ei aina voitu pitää opistolla, silloin kuunneltiin radiojumalanpalvelus. Myös matkoja tehtiin eri kaupunkeihin, käytiin viemässä terveisiä opistolta sekä kertomassa sitä tärkeintä, että meillä on lunastus.

Paljon Vuorinen kirjoittaakin juuri uskonasioista. Hänellä on nuoruuden intoa, iloa ja hurmiota - ja toisaalta myös itku tulee herkästi. Monesti teksti on hyvinkin pateettista ja juhlallista. Mutta muistuipa ainakin mieleeni, kun itse olin noin 20-vuotias: aivan yhtä hurmioituneita, paatoksellisia ja tunnepitoisia olivat omat päiväkirjatekstini!! Ja yhtä innoissani olin Jeesuksesta, niin että hävetä saa omaa nykyistä laimentunutta uskoaan. Tosin eihän meidän pelastuksemme todellakaan ole kiinni tunteiden voimakkuudesta, vaan Jeesuksen sovitustyöstä!

Mitä juhlallisuuteen tulee, siihen aikaan käyttäytyminen ja puhetyyli on tietysti ollut muodollisempaa kuin nykyisin. Esimerkiksi keväällä, kun lukuvuosi loppui, nuoret hyvästelivät toisensa kätellen.

Kieltä oli minusta hauska verrata nykykieleen: miten paljon kieli onkin muuttunut vaivaisessa 70 vuodessa! Mennen tullen juotiin korviketta ja syötiin vehnästä - eikä silloin ollut kahvitunti tai edes korviketunti, vaan korvikeloma! :) Jos henkilö sanoi jotain, hän lausui. Nykyään lausutaan lähinnä runoja... Tai jos joku selitti, hän selitteli. Nykyään selittelemisessä on jo vähän "selityksen makua"... Diakonissa puolestaan oli laupeudensisar.

Tämä taas ei ole pelkästään kielellinen ilmiö, vaan ihan konkreettista elämää, että vanhoissa kirjoissa henkilöt aina ottavat kamferitippoja, kun heitä alkaa heikottaa. Myös Vuorinen ottaa kamferttia eräässä tällaisessa tilanteessa. Nyt tulin ensimmäistä kertaa niin uteliaaksi, että oikein googletin, mitä se sellainen kamfertti on...

Tuolloin myös matkusteltiin omassa maassakin paljon vähemmän kuin nykyään. Turussakin asuneena minusta oli hauska lukea, miten juhlallisin tuntein Liisa Vuorinen lähestyi Turkua ensimmäisen kerran elämässään: "Havahduin ajatuksistani junailijan lausuessa ohi kulkiessaan nimen 'Räntämäki'. Se on asema ennen Turkua. Kohta saisin astua vanhan kulttuurin sekä historian patinoimaan kaupunkiin. Eräänlainen pyhä pelko täyttää mieleni. Olenhan historiantunneilla kuullut niin paljon Turusta, sen vanhasta linnasta, kansallispyhäköstämme, paljosta, paljosta muusta..."

Olikin kiinnostavaa lukea sitten myös Vuorisen kokemuksia hänen vieraillessaan Turun linnassa ja tuomiokirkossa, jossa matkalaiset saivat nousta kirkontorniinkin.

Opistolla laulettiin paljon Siionin Kannelta, ja huonekavereina olevat tytöt (joita oli peräti kahdeksan samassa huoneessa!) pitivät lähes joka ilta rukoushetken ennen nukkumaanmenoa. Suosittuja lauluja tuntuvat olleen erityisesti "Sä kuljet seurassa Jeesuksen" ja "Rohkenetko, minkä maksoi", jotka ovat tuttuja lauluja vielä nykyäänkin.

Kirjaihmisenä kiinnostuin, kun opistolla kerran pidettiin alustuksia ja keskusteluja kirjallisuudesta, ja ihmiset kertoivat, millaista kirjallisuutta he lukivat. Sekulaarin kirjallisuuden puolelta nousivat esiin esimerkiksi Canth, Sillanpää, Waltari, Lassila, Runeberg ja Swahn. "Uskonnollista kirjallisuutta kosketeltaessa oli kiinnostus suuri Lutherin kirjoihin. Niiden jälkeen tulivat rov. Tammisen, Frank Mangs'in, rov. Kosti Kankaisen, khra Eeli J. Hakalan, piispa Lehtosen, Hanna Raudan j.n.e. teokset. Ilahduttavan suuressa määrin näyttää kansanopistolaisjoukko olevan kiinnostunut puhdashenkiseenkin uskonnolliseen kirjallisuuteen", Vuorinen kirjoittaa.

Olen aina kuullut puhuttavan Vuorisesta sokeana kirjailijana. Tässä päiväkirjassaan hän ainakin 24-vuotiaana kertoo olevansa "puolittain sokea" ja "heikkonäköinen". Tekstistä käy ilmi useasta kohdasta, että hän tuntuu nähneen kuitenkin suunnilleen sen verran kuin minäkin näen ilman silmälaseja - minä, joka olen lapsesta asti tarvinnut melko vahvoja linssejä. Ilman silmälaseja olisin kyllä itsekin jonkin asteen näkövammainen ja puolisokea. En tiedä, eikö tuolloin tehty linssejä "liian" huononäköisille vai olivatko sellaiset vain liian kalliita tavalliselle ihmiselle - niin kuin ne kyllä ovat nykyäänkin... Jouduin juuri ostamaan uudet linssit, jotka maksoivat yli 700 euroa...

Loppuun vielä lainaus Liisa Vuoriselta hänen istuessaan oppitunnilla kuuntelemassa puhetta armonvälineistä:

"En ole kotiseurakuntani seurakuntasalissa rippikoulutunnilla, vaan Sairalan Ev. Kansanopiston uskontotunnilla. Samat ihanat raamatun kohdat, sama julistus; kaikki samaa kuin silloin, kun Vapahtajani Jeesus täysin kirkastui minun omaksi Vapahtajakseni! Pidätän itkua, joka väkisin pyrkii esiin. Muistot, lähes kahdeksan vuoden takaiset, uudistuvat ja - kirkastuvat! Oi, mitä sisältyykään noihin vuosiin: Taistelua, yksinäisyyttä, heikkoutta, toivoa, onnea, uskoa, tuskaa, pimeyttä... Kaikki tämä on jo takana; mitä on edessä? Vaihtukoot vuodet, Kristus pysyy samana!"


SLEY 1947 (2. painos), 142 sivua

tiistai 6. helmikuuta 2018

Jarmo Sinisalo: Veljiä molemmin puolin

Tämä kirja on ajankohtainen nyt, kun meidän suomalaisten sisällissodasta on kulunut sata vuotta. Monet muut kirjabloggaajat ovatkin jo lukeneet useitakin kirjoja tuosta sodasta. Itsekin aioin lukea tämän jo itsenäisyyspäivän aikaan, jolloin otin tuon kuvankin, jossa on vielä vähän lunta... Silloin en kuitenkaan lopulta ehtinyt paneutua tähän.

Kaikki sai alkunsa, kun Jarmo Sinisalo löysi vaimonsa kotitalon puuvajaa siivotessaan sahajauhojen alta puisen sikarilaatikon puolittain lahonneena ja homeen peittämänä. Tuosta laatikosta löytyi kunniamerkkejä ja lisäksi Sinisalon apen päiväkirja kansalaissodan ajalta. Päiväkirja avasi Sinisalolle aivan uuden näkökulman noihin menneisiin aikoihin. Hän on tehnyt monia haastatteluja, joihin kirjassa kerrotut tapahtumat perustuvat.

Itse asiassa erehdyin pitämään tätä kirjaa puhtaasti romaanina, mutta nyt kun luin alkusanat uudestaan, siinä taitaakin olla aika paljon oikeasti tapahtuneita asioita, vaikka henkilöiden nimiä ja muita vastaavia tietoja on saatettu muuttaa. Siksi laitoin nyt tunnisteiksi sekä romaanit että tositarinat.

Aluksi kirjassa kerrotaan aika pitkästi ajasta ennen sotaa. Päähenkilö Valle Seppä on pohjalainen nuorimies, joka lähtee metsätöihin Viipuriin. Hänen vaiheidensa kautta lukijalle välittyy myös hienoa ajankuvaa tuon ajan suomalaisesta elämänmenosta.

Kirja pyrkii olemaan ensisijaisesti kaunokirjallinen teos, jossa uskonasioita sivutaan vain harvakseltaan siellä täällä. Henkilöt ovatkin varsin tavallista kansaa: käydään tansseissa, keitetään pontikkaa ja tapellaan. Toki ei pelkästään näitä harrasteta, mutta esimerkiksi pontikankeittoa kyllä kuvataan eräässä kohdassa pitkästi. Nimismies ja lautamies käyvät pontikkatehtaita tuhoamassa, mutta kävipä erään kerran sitten niin, että lautamies olikin itse hipsinyt salaa keittämään pontikkaa.. ja kuinkas sitten kävikään?!

Vähitellen normaali rauhallinen elämänmeno alkaa häiriintyä, kun levottomuudet lisääntyvät. Vallekin päätyy lopulta sotaan valkoisten puolella muiden pohjalaisten mukana. Kirjassa ei kuitenkaan oteta kantaa siihen, kumpi puoli oli "oikeassa", vaan molemmat osapuolet nähdään ihmisinä. Ajoittain kuvataan hiukan punaistenkin näkökulmaa taisteluissa. Varsinkin Tampereen taistelua Sinisalo kuvaa yksityiskohtaisesti.

Itse en ole lukenut tuosta sodasta juuri mitään melkein 30 vuoteen - eli kouluaikojeni jälkeen. Enkä edes muista, mitä sodasta opetettiin meidän pohjalaisen koulumme historiantunneilla. Toki historianopettajat taisivat itse olla jostain muualta kotoisin. Joka tapauksessa sivistykseeni oli ehtinyt tulla jo jonkinlainen aukko sisällissodan kohdalle, joten on aika korjata tuotakin aukkoa ja lukea vähän myös niistä ajoista, vaikka sotajutut sinänsä eivät ole aivan lempiaiheitani.

Järkyttävää oli lukiessaan tajuta, että esimerkiksi jossain sellaisessakin rauhan tyyssijassa kuin Tampereella taisteltiin tuolloin niin verisesti. Ja että tosiaan oli "veljiä molemmin puolin". Eräässä kohdassa joku huokasikin, että on se kamalaa, kun ei tiedä, ovatko nuo lähestyvät ihmiset omia vai vihollisia, kun suomea puhuivat. Olihan heillä toki käytössä joitain tuntomerkkejäkin, joista omat tunnistettiin.

Sodan raivotessa, kuolemaa silmästä silmään katsoessaan aina silloin tällöin joku tuli myös uskoon. Kun ihminen tajusi viime hetkensä koittaneen, tuli kiire löytää rauha Jumalan kanssa. Näissä hetkissä tulee kirjan kristillinenkin sanoma sitten esiin.

Sinisalo on myös taitava kielenkäyttäjä, joka osaa hyvin kertoa ja kuvata ihmisiä, ympäristöä, tilanteita ja tapahtumia.

Kaiken kaikkiaan suositeltavaa luettavaa erityisesti juuri nyt, sata vuotta vuoden 1918 jälkeen. On hyvä tuntea oman maansa historiaa.

Mieheltäni kuulin yllätyksekseni, että omassa kirjahyllyssämme on myös tämän kirjan jatko-osa Lisäaika, joka kertoo kuulemma talvisodasta. Meidän kirjahyllymme eivät lakkaa yllättämästä! Vähän väliä löydämme niistä jotain, mitä emme tienneet omistavammekaan. Nytkin vähän aikaa sitten löysin kirjan, jota kumpikaan meistä ei tunnusta ostaneensa! Ja hauska juttu on, että sekin on jatko-osa eräälle aiemmin lukemalleni kirjalle, joten sekin tulee lukuvuoroon jossain vaiheessa...

"Äkkiä eloon herännyt konekivääri päästi pitkän sarjan keskikaupungille päin. Ääni sai tähyilevän hahmon nykäisemään päänsä nopeasti aidan taakse. Luodit iskivät kipinää kadun pinnasta. Sarjaa seurasi syvä hiljaisuus. Pää työntyi jälleen esille. Vilkaisu katua alaspäin kertoi monista päivän kauhuista. Siellä lojui useita ruumiita punaisine ja valkoisine käsivarsinauhoineen sulassa sovussa keskenään. Niiden kantajien kiihkeät tunteet, ylpeydet, katkeruudet ja vihat olivat valuneet elämännesteen mukana kadun lokaan. Nuo äsken vielä niin merkittävät nauhat olivat muuttuneet kuolleiksi kangaspaloiksi."


Ristin Voitto 1992, 317 sivua

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Hanna Rauta: Meidän äiti

Nuorta Taavaa ei pidetä kauniina, onhan hän tanakka ja pyöreäkasvoinen. Mutta Lepistön Aku näkee hänen kauniit silmänsä, hellyytensä ja äidillisyytensä ja tahtoo omakseen juuri Taavan, ei ketään muuta. Akulle Taava onkin "meidän äiti" jo ennen kuin heillä on yhtään lastakaan, joita sittemmin syntyy monta.

Heidän elämänsä pientilallisina on vaatimatonta. Taavan rikkautena on hänen uskonsa Jumalaan; hänen turvansa on siinä, että meillä on lunastus Jeesuksen veressä. Muuten hänen elämänsä on raskasta raatamista. Hän on valmis uhraamaan kaikkensa rakkaan perheensä eteen. Äidinrakkaus voittaa kaiken.

Mutta lapset kasvavat ja lähtevät maailmalle. Äidin sydäntä särkee jokainen lähtö ja vielä se, että lapset niin helposti unohtavat äitinsä. He eivät pidä paljon yhteyttä, heitä ei näe juuri koskaan eikä moni heistä välitä enää äidin Jumalastakaan. Taavalla on ainainen suru ja huoli lapsista. Jotkut heistä tulevat "suureen maailmaan" muutettuaan kovin ylimielisiksi ja suhtautuvat halveksivasti maaseudun ja lapsuuskodin pieniin ympyröihin.

Tuolloin kuilu kaupunkilaisten ja maalaisten välillä oli paljon suurempi kuin nykyään. Minusta oli suorastaan koomista, että esimerkiksi hoidetut (lakatut) kynnet olivat kuulemma sivistyksen merkki helsinkiläistyneen tyttären mielestä. Nykyään kuvittelisin, että pelkkä huoliteltu ulkonäkö ei vielä ole tae sivistyksestä, jos pää on tyhjää täynnä.

Ilot ja surut vuorottelevat Taavan ja hänen lastensa elämässä. Sitten ikänsä raskasta työtä tehnyt Taava onkin jo sairas vanhus, vaikka onkin vasta kuusikymppinen. Mutta siihen aikaan varsinkin juuri ruumiillista työtä tekevien elämä oli niin paljon kovempaa kuin nykyään, että he vanhenivatkin nopeasti.

Kirjan loppupuolelle kannattaa varata nenäliinoja... Minua ainakin itketti kauheasti, kun Taava oli ensin uhrautunut lastensa takia ja nämä olivat välillä jopa käyttäneet hänen palveluksiaan hyväksi, vaikka eivät muuten hänestä aina välittäneet. Ja sitten kun äiti oli vanha eikä hänestä ollut enää hyötyä, hän joutui pelkäämään olevansa taakaksi lapsilleen.

Mutta ei kaikki sentään ole noin synkkää tässä kirjassa. Paljon valon ja ilon pilkahduksia on Taavan elämässä. Hänen taivaallinen Isänsä pitää hänestä hyvää huolta. Jumalalla on myös keinonsa vetää Taavan lapsia tuhlaajapojan teiltä kotiin, Isän luo. Ja jopa sen sittenkin niin rakkaan äidin luo.

Erittäin syvältä koskettava romaani! Se panee myös miettimään omaa äitiä, hänen rakkauttaan ja monia uhrauksiaan. Mitä voisin tehdä hänen hyväkseen nyt, kun hän on vanha, sairas ja avun tarpeessa?

Kirja on kunnianosoitus äideille, jotka ovat rakastaneet, itseään säästelemättä pitäneet huolta lastensa parhaasta ja rukoilleet lastensa puolesta. Se rohkaisee myös luottamaan Jumalaan, joka kuulee äitien rukoukset lastensa puolesta.

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

SLEY-Kirjat 1982 (5. painos), 229 sivua
Ensimmäinen painos WSOY 1935 (ainakin Wikipedian mukaan)
Kansi: Osmo Omenamäki

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Bo Giertz: Usko yksin

Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden! Se on Bo Giertzin väkevän historiallisen romaanin sanoma. Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvulle, aikaan jolloin uskonpuhdistus tekee tuloaan myös Ruotsiin. Vanha ja uusi usko ovat ristiriidassa keskenään, ja ristiriitoja pahentaa kuningas Kustaa Vaasan keinoja kaihtamaton valtapolitiikka. Hän pyrkii toteuttamaan uskonpuhdistuksen väkivalloin ja ryöstää kirkon omaisuuden valtiolle, mikä suututtaa talonpojat. He nousevat kapinaan, jonka kuninkaan palkkasoturit tukahduttavat verisesti.

Tässä historiallisessa tilanteessa elämäänsä elää omilla tahoillaan kaksi veljestä: harras paavinuskoinen kirkkoherra Andreas ja evankelinen kuninkaan kirjuri Martti. Syttyneessä sodassa he ovat vastakkaisilla puolilla. Taisteluiden melskeissä he joutuvat kumpikin huomaamaan syntisyytensä ja reagoivat asiaan omalla tavallaan.

Sen enempää en lähde juonta paljastamaan, mutta kirjassa kuvataan sekä katolisten että myöhemmin kuvaan astuvien "evankelisten veljien" yrityksiä ansaita Jumalan hyväksyntä omilla teoillaan. Vaikka kyseiset "evankeliset veljet" luulevat olevansa tosiuskovaisia, jotka ovat ainoina löytäneet Raamatun valon, he eivät huomaa, että heillä aivan samoin kuin paavinuskoisillakin on omat sääntönsä ja tietyt teot, joilla pyritään kelpaamaan Jumalalle. Heillä on evankelisuus vain nimessä. Tosiasiassa he ovat hurmahenkisiä ja luottavat omaan maailmasta erottautumiseensa ja kieltäymykseensä.

Ihmisen syvä syntisyys, joka ei rajoitu pelkkiin tekoihin, vaan on meidän olemuksessamme, ja toisaalta lakihenkisyys ja omiin "hyviin" tekoihin luottaminen tulevat vahvasti esiin kirjassa. Mutta niin tulee myös Jumalan armo, jota me emme voi eikä meidän tarvitse ansaita, vaan jonka Kristus on meille ansainnut ristinkuolemallaan.

Kirjan henkilöt saavat huomata, että ovat kiinnittäneet kaiken huomion omaan napaansa omaa hurskautta tavoitellessaan, kun heidän olisi sen sijaan pitänyt elää tavallista elämää ihmisten keskellä ja kiinnittää huomionsa lähimmäisiin. Meidän hyviä tekojamme kun ei tarvitse Jumala, vaan lähimmäinen. Tähän liittyen kirjassa pohditaan meidän työtämme ja kutsumustamme. Onko hengellinen työ ja yksinäisyyteen vetäytyminen hengellisempää kuin maallinen työ syntisten parissa ja kenties työnantajalla, jonka kaikki teot eivät ole Jumalan tahdon mukaisia? Näitä asioita Giertz käsittelee kiinnostavasti ja jakaa viisaita ajatuksia aiheesta.

"Kirjuri ei ollut halukas antamaan myöten. Hän sanoi nauraen:
  'Etköhän kohta suorastaan väitä, että oli synti, kun minä lähdin pois kuninkaan jumalattomasta kansliasta?'
  'Niin... melkeinpä vain! Sinun kutsumuksesi oli siellä. Jumala oli sinut asettanut sinne palvelemaan kansaraukkaasi. Nyt sinä sen sijaan karkasit Gert Hubmaierin luo. Siellä sinä palvelet ainoastaan itseäsi. Sillä et suinkaan ottanut sitä paikkaa voidaksesi hankkia lähimmäisraukallesi halpoja mausteita ja hyvää verkaa? - Ei, sinä otit sen paikan saadaksesi elää omaa pikku pyhimyselämääsi omin nokkisi. Aivan kuin munkki! Mutta miten luulet lähimmäisraukkasi käyvän, miten koko meidän onnettoman kansamme, jos kaikki totiset kristityt pesevät kätensä eivätkä tahdo olla missään tekemisissä tavallisen kansan ja tavallisen työn kanssa?'"

Tämän lisäksi kirjan eräässä luvussa kuvataan pitkästi ja yksityiskohtaisesti sotimista. Tässä kohdassa olin jo vähällä lopettaa lukemisen kokonaan, mutta ei kannata lannistua, vaikka pitkä sotakuvaus ei innostaisi! Kyllä sen jälkeen taas tapahtuu muutakin, ja myös sodan kuvauksella on oma merkityksensä tarinassa.

Sodan ja väärämielisen Kyösti Kuninkaan (Kustaa Vaasan) kautta Giertz pääsee käsittelemään myös kirkon ja kristityn suhdetta esivaltaan. Onko esivaltaa aina toteltava, oli se millainen tahansa? Onko oikein vai väärin toimia jumalattoman kuninkaan palveluksessa? Eikö tällaista esivaltaa saisi vastustaa väkivaltaisesti? Näihin kysymyksiin Giertzillä on vastauksia, jotka panevat lukijan ajattelemaan. Kirjassa tulee esiin luterilainen käsitys esivallasta ja meidän suhteestamme siihen.

Millaiset ovat veljesten dramaattiset vaiheet ja miten armo lopulta kirkastuu heille, sen kertoo Bo Giertz tässä hienossa romaanissaan. Sen lisäksi kirja on mielenkiintoista luettavaa jokaiselle keskiajan elämänmenosta ja historiallisista romaaneista kiinnostuneelle. Se piirtää lukijan silmien eteen kuvaa 1500-luvun Ruotsista. 

Jaan tähän loppuun vielä erään ihan kaunokirjalliselta kannalta kauniin kohdan, jossa Giertz kuvaa Andreaksen hartaudenharjoitusta kirkossaan:

"Andreas Herra ojensi kätensä, siveli sormellaan vihkivesiastian pohjalle muodostunutta jäätä, teki ristinmerkin ja laskeutui polvilleen. Hän tuskin rukoili sanoin, hänen mielensä vain täytti suuri rauha. Täällä asui Jumala, täällä olivat pyhäinkuvat vartiossa kuin värikkäänä vaiteliaiden, juhlallisten soturien saattona, kasvot tutkimattomina, rauhallisesti hymyilevinä. Täällä kuvasteli seinien kuvasarja Vapahtajan veristä kärsimystä ja kunniakasta voittoa. Täällä olivat jokaista kattopalkkia ja jokaista valtavan paksujen hirsikertojen vuoliaista jo vuosisatoja hyväilleet ylistyslaulut, pyhät muistot ne kyllästäneet."

SLEY-Kirjat 1984 (toinen painos), 404 sivua
Julkaistu aikaisemmin, v. 1945, WSOY:n kustantamana
Alkuteos: Tron allena
Suomentanut Lauri Hirvensalo
Kansi: Seppo Polameri

lauantai 20. tammikuuta 2018

Kaija Honkala: Odotan aamua

En ole pitkään aikaan lukenut runoja, joten oli korkea aika korjata tämä puutostila! Löysin tämän runokirjan kerran kirpputorilta. Kirjoittaja on minulle tuntematon, vaikka hänen nimensä kuulostaakin tutulta. Nyt sain kuitenkin tutustua runojen kautta joihinkin hänen kokemuksiinsa.

Takakansi kertoo, että Honkala on koulutukseltaan teologian kandidaatti. "Uupumuksen ja lehtorin viran menettäminen eivät kysyneet lupaa tulla. Ne oli otettava vastaan. Oli etsittävä tietä eteenpäin. Tämä runo- ja ajatelmakokoelma on syntynyt tuosta etsinnästä."

Runoissa käsitelläänkin paljon särkymisen kokemusta, sisäisiä haavoja ja ahdistusta. Kirjoittaja on kokenut pettymyksen elämässään ja kyselee, kuka hän lopulta on. Kuka käsikirjoitti hänen elämäänsä, kun hän lähti opiskelemaan teologiaa, vaikka oli itse haaveillut kätilön ammatista? "Minulle tultiin ja sanottiin: sopisit uskonnonopettajaksi. Aloin toimia kuin unessa." Myöhemmin jäljellä on vain kysymys: "Kuka kutsui minua tälle polulle?"

Unelmien särkymisen ja kutsumuksen pohdinnat kirjassa ovat tuttuja itsellenikin. Moni kiltti ihminen löytää tuttuja tuntoja runoista, joissa pohditaan toisten tahdon toteuttamista. Esimerkiksi eräs runo alkaa näin:

"Sidoit minut odotustesi,
mielikuviesi ja toiveittesi
lokeroon.
Siellä en voinut hyvin.
Sopimattomat Saulin vaatteet
hiersivät sieluni solmut
verille..."

Ja toisessa runossa todetaan:

"Oman sielun perkaaminen
ympäristön äänistä,
toisten käskyvallasta

       vaatii rohkeutta,
       pysähtymistä,
       kivun kohtaamista."

Runossa Uskallanko vanheta pohditaan, kuka minua hoitaa kun vanhenen, entä joudunko vanhana itkemään elämätöntä elämää ja katumaan vääriä valintoja. Nämäkin ovat varmasti monelle tuttuja mietteitä.

Kirjassa on paljon myös kristillistä perussanomaa Kristuksesta, joka kuoli syntiemme tähden. Honkala kirjoittaa synnistä, armosta ja Golgatan rististä. Eräs runo kuvaa, miten hminen täyttää sisäistä tyhjiötään monella eri tavalla. Runo jatkuu:

"Mikä on tuo sydämen
tyhjä, kaipaava tila?

Se on sydämesi jouluseimi, 
joka odottaa
Jumalan syntymistä.

          Rauhoitu.
          Ota vastaan Immanuel."

Viimeisessä osassa Ajan kuvia Honkala pohtii nykyistä maailmanmenoa, lopunaikoja. Hän suree luonnon saastumista ja sitä, miten nuoret tuhoavat itsensä internetissä, huumeilla ja väkivaltaviihteellä. Hän kirjoittaa Estonian onnettomuudesta ja World Trade Centerin terrori-iskusta.

Mutta kaikki päättyy lopulta voittoon; viimeinen runo on kuin pätkä Ilmestyskirjan lopun voiton näkymiä:

         "Tuomari on tulossa.
          
           Hänellä on yllään
           vereen kastettu vaippa,
           merkkinä voitosta.

Herra, miten pimeää -
sammuuko lamppuni?

          Henki ja morsian
          sanovat: 'Tule!'"



Omakustanne 2002 (Seinäjoki), 84 sivua
Kannen akvarelli ja suunnittelu: Kaija Honkala
Takakannen valokuva: Studio Weissi Ky, Seinäjoki

maanantai 15. tammikuuta 2018

Voitto Pokela: Jälkiä Australian sannassa

Voitto Pokela perheineen muutti 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa työn perässä Australiaan, kuten tuhannet muutkin suomalaiset. Tämä kirja piirtää kuvaa siirtolaisten karusta todellisuudesta. Kieltä ei moni osannut, mutta raskasta työtä paiskittiin ahkerasti. Vapaa-ajallaan moni Suomen mies taisi juoda enemmän tai vähemmän. Karut olivat olot olleet kotimaassakin, jossa sota oli vielä tuoreessa muistissa.

Pokela itse oli uskovainen ja oli käynyt Suomessa SLEY:n työntekijäkurssin. Niinpä kaikuivat Siionin Kanteleen laulut Australiassakin, ja luterilaisessa kirkossa käytiin perheen kanssa sanankuulossa. Töihin Pokela pääsi rakennustyömaalle. Vapaa-ajalla tehtiin metsästys- ja kalastusretkiä Tasmanian upeassa luonnossa.

Sekä siellä eräretkillä että muissa tilanteissa miehet puhuvat keskenään ja kertovat toisilleen elämäntarinoitaan. Monia rankkoja kokemuksia tässä kirjassa kerrotaan, on ollut kuolemaa ja surua. Suomalaiset ovat olleet sodassa ja niin ovat olleet myös esimerkiksi puolalaiset, jotka ovat sodan aikana joutuneet suorastaan uskomattomiin ja järkyttäviin tilanteisiin. Kirjassa mainitut puolalaiset ovatkin joutuneet muuttamaan turvallisuussyistä jopa henkilöllisyytensä Australiaan muuttaessaan.

Kirja ei kerrokaan itse Australiasta niin paljon kuin odotin, vaan pääosan saavat siirtolaiset ja heidän elämäntarinansa. Mutta kyllä toki Pokela kertoo myös esimerkiksi Australian luonnosta ja eläimistä. Hän pääsi perheineen heti aluksi Tasmaniaan, joka oli suomalaiselle ihanteellinen paikka, koska siellä oli viileämpää kuin muualla Australiassa. Ajan mittaan kuitenkin eräs suomalainen pappi alkoi houkutella Pokelaa kirkon työhön Queenslandiin. Sinne menoa sitten pitkään harkittiin ja arveltiin.

Tuosta kirkon työstä kirjan takakansi kertoo, että Pokela opiskeli ja valmistui luterilaisen kirkon papiksi ja teki siirtolaisten parissa arvokasta työtä. Hänen opiskelustaan itse kirjassa mainitaan vain vähän ohimennen ja epäselvästi.

Tuon ajan suomalaisten siirtolaisten elämä on todella ollut erilaista kuin nykyään tuntemieni ulkosuomalaisten (joihin lukeutuu esimerkiksi jo yli 20 vuotta Australiassa asunut siskoni). Moni muutti menneinä aikoina maailmalle osaamatta ehkä sanaakaan englantia, eivätkä he varmasti olleet sitä ennen käyneetkään ulkomailla, minkä huomasi kirjassa suomalaisjoukon kauhisteluista, kun he tulivat perille Australiaan. Perillä kohteessakin ainakin jotkut viettivät paljon aikaa toisten suomalaisten kanssa, mikä ei varmaankaan edistänyt kielen oppimista ja maahan kotoutumista. Lisäksi he tekivät tosiaan lähinnä raskaita ruumiillisia töitä. Ajat olivat toiset silloin, olot Suomessa oli vielä köyhät.

Kirjassa Pokela kertoo niin ateisteista kuin alkoholisteista. Eräretkellä Tasmaniassa eräs kovia kokenut suomalainen avautuu elämänsä kivuista Pokelalle ja sanoo koskettavasti:

"Kun puhuit siellä juhlassa peloista, joita ihmisillä on, aloin tunnistaa omia pelkojani. Niitä on hurjasti. Luulen pelkääväni melkein kaikkea, omasta varjostani alkaen. Siksi halusin jutella kanssasi. On tullut tunto, että vaikka sinä olet uskovainen ja minä ateisti, niin ymmärrämme toisiamme. Taidan muuten olla pirun huono ateisti. Pikkujoulustamme lähtien olen usein illalla tapaillut äidin opettamaa iltarukousta: 'Levolle lasken Luojani, armias ole suojani...', tippa siinä on tullut silmäkulmaan."

Tuntuukin, että Pokela on todella ollut Jumalan johdattamana siellä siirtolaisten keskellä, kun hänellä oli tällaisia kohtaamisia ihmisten kanssa.

Jälkiä Australian sannassa on ennen kaikkea miesten kirja; niin paljon siinä puhutaan mies miehelle. Pohditaan, miksi mies ei muka saisi itkeä, ja paljon muuta.

Myös monet suomalaiset ja australialaiset papit kirjassa esiintyvät. Tapaapa Pokela "sattumalta" jopa itsensä Hermann Sassen, josta saa itselleen tukijan ja esirukoilijan.

Jostain syystä kirja loppuu ikään kuin kesken; kun Pokelat muuttavat Queenslandiin ja sen aiotun seurakuntatyön pitäisi alkaa, siitä ei enää kerrotakaan. En tiedä miksi näin - minusta olisi ollut mielenkiintoista lukea myös Pokelan työstä pappina. Mutta tällaisenakin kirja on avartava lukuelämys sellaiselle, joka haluaa tutustua tuon ajan suomalaisten siirtolaisten elämään.

Myöhempi lisäys: Tästä postauksesta jäi pois yksi asia! Kertoo kirja jotain Australian historiastakin, ainakin siitä, kun valkoiset tulivat sinne ja tekivät paljon pahaa maan alkuperäisväestölle, aboriginaaleille. Heitä tapettiin ja heistä maksettiin jopa tapporahaa. He olivat "villejä alkuasukkaita", joita ei pidetty oikein edes ihmisinä. Tämä kaikki oli järkyttävää luettavaa. Mutta näistäkin asioista on hyvä tietää. Miten paljon pahaa juuri valkoiset ovatkaan tehneet monessa eri maanosassa...

SLEY-Kirjat 1995, 197 sivua
Kansi: ICHIBAN, Pekka J. Jokinen
Kannen valokuva: Kuvapörssi Oy

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Eero Junkkaala: Kiusattu...

Tässä on vaihteeksi sellainen pieni suuri kirja, jossa onnistutaan sanomaan lyhyesti paljon. Junkkaala jakaa tässä rohkaisua erilaisten kiusausten uuvuttamille kristityille. Heti ensimmäisellä sivulla hän kertoo, miten joku oli kysynyt häneltä, voiko tällainen epäilevä ja kiusattu olla enää mikään kristitty. Junkkaalan vastaus siihen oli, että voi. "Että oikeastaan ei muunlaisia kristittyjä olekaan. On vain kiusattuja, heikkoja ja lankeavia kristittyjä."

Junkkaala toteaa, että tuntuu kyllä olevan myös sellaisia vahvoja kristittyjä ja uskonsankareita, joilla menee lujaa ja joille kaikki heikkous on vierasta. Mutta heidän itsetuntemuksensa vaikuttaa pinnalliselta. Eräänä päivänä heilläkin voi pää kolahtaa seinään, voi tulla pettymyksiä ja varmuus voi rakoilla. Sillä syntisiä ihmisiä me kaikki olemme. Siksi uskonsankarikin voi joskus pudota yläilmoista ja päätyä tällaisen kirjan äärelle.

Kirjassa käydään lyhyesti läpi monia erilaisia elämän alueita, joilla meillä voi olla kiusauksia. Varmaankaan tämä ei ole kattava esitys, mutta aika monenlaista tästäkin kirjasta löytyy. Luulisi jokaiselle olevan jotain tuttua.

Uskonelämään liittyen Junkkaala kirjoittaa esimerkiksi Pyhän Hengen täyteydestä, kokemuksista, armolahjoista, Raamatun lukemisesta ja rukouksesta (otsikolla Huono rukoilija). Armon epäileminen ja älylliset epäilyt ovat monelle tuttuja. Ihminen voi olla fariseus, joka pitää muita syntisinä eikä huomaa itsessään esimerkiksi ylpeyttä ja ties mitä muita syntejä. Tai sitten, koska kaikki on armoa, monella on mielestään lupa ja vapaus tehdä mielin määrin syntiä.

Hengen täyteydestä tässä kohtaa sen verran, että se voi Junkkaalan mukaan olla "voimakas siunauksen kokemus tai vain hiljainen vakuuttautuminen Jumalan armosta." Tuollaisista kokemuksista saa kyllä iloita, mutta: "Silti näiden kokemusten varaan ei voi mitään rakentaa. Kokemukset eivät pelasta ketään, eivät liioin lisää pyhityksemme määrää. Hengen täyteys on viime kädessä Kristuksen täyteyttä. Syntisenä ristin luona olen yhtä lailla Hengellä täytetty kuin kirkastusvuoren onnellisena hetkenä. Sellainen 'täyteys', joka vie ohi Jeesuksen, ei ole Pyhästä Hengestä. Henki on siellä, missä Kristus on."

Myöhemmin kirjassa jatketaan erilaisista maallisen elämän kiusauksista: ajatusmaailman synnit, väärään henkilöön rakastuminen (kun joko itse on naimisissa tai se toinen on tai molemmat ovat), perhe-elämän ja yksin elämisen haasteet, oikeassa olemisen kiusaus, oikea ja väärä oppi, vallanhimo ym... Lopussa on myös lukuja liittyen itsensä hyväksymiseen, menneisyyden painolasteihin ja elämän umpikujiin, ja viitataanpa siellä mielenterveyteenkin.

Ajatusmaailmasta Junkkaala toteaa, ettei se ole aivan niin yksinkertaista kuin sanonta kuuluu, että et voi estää lintuja lentämästä pääsi yli, mutta voit kyllä estää niitä tekemästä pesää päähäsi. Kyllä syntinen ihminen mielellään antaa ajatustensa laukata. Mutta toki niitä voi vähän hillitäkin. Väärään henkilöön rakastuttaessa voi esimerkiksi ottaa häneen vähän etäisyyttä, jos mahdollista, ja aika kyllä tekee yleensä tehtävänsä näissä asioissa. Ajan kanssa se menee ohi. Ajatusmaailman synteihin liittyen, jos ne kovin hallitsevat elämää, voi pyrkiä täyttämään elämänsä muilla asioilla ja mielekkäällä tekemisellä, niin ei ehdi liikaa ajatella.

Mutta kaiken keskellä tämä kirja korostaa ihanasti ennen kaikkea Kristuksen meille ansaitsemaa armoa ja vanhurskautta, johon me emme itse pysty mitään lisäämään. Toisaalta armon kirkastuminenkaan ei muuta ketään paremmaksi, ja sitä armon kirkastumista me tarvitsemme uudestaan ja uudestaan koko elämän ajan. On se niin vaikea läksy ihmiselle, jonka on vaikea ottaa mitään vastaan lahjaksi.

Yhteenvetona kirjasta voisi olla seuraava ote:

"Elämässäni on jonkinlainen jännite: samanaikaisesti syvä lepo ja vaikea taistelu. Lepo aina kun luotan Vapahtajaani ja elän täytetystä työstä, taistelu kun tuijotan itseeni ja omaan kilvoitukseeni tai sen puuttumiseen. Taistelu on kamppailua syntiä vastaan ja sitä, että ymmärtäisin käyttää armonvälineitä. Että sieluni pääsisi siihen lepoon, joka on sen oikea olotila Jumalan lapsena. Että armon aurinko pääsisi paistamaan ja minä siinä vaan lekottelemaan, tämmöisenä, armosta autuaana."

Kirjan lopussa on jokaiseen lukuun liittyen keskustelukysymyksiä ja lisäksi kirjallisuusvinkkejä, jos kyseisestä aiheesta haluaa lukea lisää. Sieltä löysinkin kiinnostavia kirjoja, sekä jo lukemiani että sellaisia, joihin mielelläni joskus tutustuisin.

Tässä sain jaettua vain jotain ihan pientä pintaraapaisua kirjasta. Kaiken kaikkiaan se on rohkaiseva pieni kirja kenelle tahansa uskonelämän taipaleella taapertavalle heikolle matkalaiselle!

Alla olevassa kuvassa vielä vähän rohkaisua.

Perussanoma Oy 1991, 87 sivua
Päällys Hannu Kaukonen